Karl Marxin teoria kapitalismista kuvaa pääoman kasautumista epävakaana ja ristiriitaisena prosessina. Teorian etu suhteessa uusklassisiin, institutionaalisiin ja keynesiläisiin talousteorioihin on siinä, että se korostaa ristiriitojen ja luokkien kamppailujen merkitystä kapitalismin historiallisessa kehityksessä. Luokkaristiriidoista seuraa, että kriisit ovat kapitalistisessa talousjärjestelmässä välttämättömiä eivätkä poikkeuksellisia episodeja.
Tässä kirjoituksessa tarkastelemme nykyisen finanssikapitalismia ja sille ominaista talouspolitiikkaa. Finanssikapitalismin kriisiytyminen vuonna 2008 oli seurausta ristiriidoista, jotka seurasivat 1970-luvun stagflaatiokriisin ratkaisemisesta pääoman eduksi. Marxilainen teoria esittää pohjan finanssikriisien rahataloudellisille selityksille. (esim. Ahokas & Holappa 2014; vrt. Shaikh 2011; Kabata & Kaitila 2014). Näkökulmamme mukaan Marxin teorian soveltaminen tarjoaa verrattoman kehikon talouspolitiikan pitkien linjojen ymmärtämiseksi.
Sodanjälkeisen kapitalismin lyhyt historia
Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi on osoittanut, etteivät finanssimarkkinat kykene kasaamaan pääomia ilman reaalitaloutta. Pelkästään velkojen takaisinmaksu edellyttää yrityksiltä voittoja, kotitalouksilta tuloja ja valtioilta veroja. Kaikki nämä tulovirrat ovat riippuvaisia pääoman kasautumisesta, jota Marxin teoriassa tarkastellaan ristiriitojen ja kriisien näkökulmasta.
Marxin kriisiteorian ytimen muodostaa ajatus, että tavoitellessaan voittoa yksityiset pääomat ovat pakotettuja kasvattamaan työn tuottavuutta, mikä takaa kilpailijoita alhaisemmat yksikkökustannukset ja hinnat sekä suuremman lisäarvon suhdeluvun. Jos tuotantovälineisiin sijoitetun kiinteän pääoman osuus kasvaa nopeammin kuin elävän työn luoman arvon, seurauksena on paradoksaalisesti pääoman yleisen voiton suhdeluvun laskun paine. Pitkien ja näennäisesti vakaidenkin kasvukausien vallitessa kehkeytyy ristiriitoja, jotka purkautuvat aika-ajoin väkivaltaisina markkinaheilahteluina ja lopulta taloudellisina kriiseinä.
Kapitalistista talousjärjestelmää on mahdollista säännellä poliittisesti, mutta toistaiseksi jokaisella sääntelymuodolla on ollut taipumus ajautua ristiriitaan joko pääoman kasautumisen vaatimusten, kapitalistiluokan poliittisten tavoitteiden kanssa tai molempien kanssa. Kriisi merkitsee käännekohtaa. Kriisien ratkaisu edellyttää aina politiikkaa, eikä mikään takaa, että pääoman onnistuu päästä kriiseistä voitokkaasti ulos.
Toisen maailmansodan jälkeisenä kasvukautena pääoma kasautui kehittyneissä kapitalistimaissa suurin piirtein kuten Marxin teoria esittää. Kiinteän pääoman osuus tuotannosta kasvoi sekä kasvukautena 1947–1967 että stagflaatiokriisin vuosina 1968–1982 huomattavasti nopeammin kuin lisäarvon osuus. Tämä painoi voittoastetta alas trendinomaisesti heti sodanjälkeisen buumin alettua.
Siinä missä voittoaste on järjestelmän kuumemittari, kriisien syntymisessä ratkaiseva muuttuja on voiton määrä. Vaikka voittoasteen trendi putosi läpi sodanjälkeisen kasvukauden, lisäinvestoinnit takasivat, että voiton määrä kasvoi aina vuoteen 1966 asti. Kun se tämän jälkeen alkoi laskea nopeasti, järjestelmän toiminta ajautui kriisiin ja muuttui merkittävästi. Voittoasteen pudotessa läpi 1970-luvun myös investointien kasvu väheni, valtioiden budjettivajeet alkoivat kasvaa ja korkea työllisyys muuttui pysyväksi suurtyöttömyydeksi.
Kun sodan jälkeen reaalipalkat olivat kasvaneet (joskin työn tuottavuutta hitaammin), vuosina 1967–1986 niiden kasvu pysähtyi ja kääntyi jopa laskuun. Vasta vuonna 1996 ne kääntyivät lievään nousuun. 1970- ja 1980-lukujen inflaatiospiraalit syntyivät siitä, että yritykset pyrkivät suojelemaan laskevia voittomarginaaleja nostamalla tavaroiden rahahintoja samaan aikaan kun ammattiliitot kykenivät vaatimaan palkankorotuksia ja valtiot pyrkivät torjumaan työttömyyttä julkisella kulutuksella ja rahapolitiikalla. Lisäksi OPEC-maiden öljynhinnankorotukset 1970-luvun puolivälin jälkeen kärjistivät inflatorisia paineita entisestään.
Niin kutsuttu stagflaatiokriisi saavutti aallonpohjan 1980-luvun taitteessa, jolloin inflaatio oli Yhdysvalloissa 15 prosenttia ja pääoman voittoasteen ja nimellisen korkotason välinen erotus negatiivinen. Radikaalit poliittiset aloitteet keräsivät kannatusta. Koko järjestelmän jatkuvuus oli vaarassa.
Uusliberaali finanssikapitalismi
Lopulta finanssipääoma otti aloitteen Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin johdolla 1980-luvulla. Yhdysvaltain keskuspankki painoi inflaation väkivaltaisesti alas Paul Volckerin korkoshokeilla. Lisäksi raalipalkkoja vastaan hyökättiin voimakkaasti. Tuotantoa uudelleenjärjesteltiin maailmanlaajuisesti kannattavuuden takaamiseksi ja palkkoja pienennettiin pääoman voittoasteen kasvattamiseksi. Rahapolitiikalla pyrittiin palauttamaan reaalikorkotaso, joka takasi finanssipääoman arvon vakaan kehityksen.
Nämä toimenpiteet pysäyttivät pääoman voittoasteen laskun. Vuosina 1982–2008 se pysyi vakaana tasolla, joka oli selvästi sodanjälkeistä kasvukautta matalampi. Sen sijaan voittoasteen ja nimelliskoron välisen erotuksen (liikevoiton aste) trendi nousi hieman, mikä loi edellytykset velkavetoiselle kasautumisjaksolle. Sittemmin ajanjakso on opittu tuntemaan uusliberalismina.
On tärkeä huomata, että nämä kriisinhoitotoimet olivat lähtökohtaisesti ristiriitaisia.
Reaalipalkkojen putoamisen myötä kulutuskysyntä laski, mitä jouduttiin paikkaamaan yksityistä velkaantumista lisäämällä. Tätä tuki korkotason trendimäinen lasku 1900-luvun viimeisten vuosikymmenten ja 2000-luvun alun ajan. Yksityinen velka oli Yhdysvalloissa vuonna 1981 123 % suhteessa BKT:hen, finanssikriisin alkaessa se oli jo 290 %. Yksityinen velka on dominoinut suurimman osan OECD-maiden talouskehitystä 1900-luvun jälkipuoliskolta lähtien. Finanssisektorin voitot ovat nousseet 1980-luvun alun 10 prosentista peräti 40 prosenttiin kaikista yrityssektorin voitoista.[1]
Tuotannollisten investointien heikko kannattavuus ja talouden yleinen finansoituminen merkitsi muutosta yhtiöiden käyttäytymisessä. Tuotannollisten investointien sijaan yhtiöt alkoivat hakea voittoja entistä enemmän finanssimarkkinoilta ja ostaa omia osakkeitaan nostaakseen niiden arvoa. 1980-luvulta alkaen yhtiöt ovatkin kuluttaneet enemmän rahaa omien osakkeidensa takaisin ostamiseen kuin ne ovat saaneet tuloja myymällä osakkeitaan.
Talous kasvoi 1990-luvun ja 2000-luvun alun ja valtavirtainen taloustiede julisti Alan Greenspanin ja Robert Lucasin johdolla kriisit ja suhdanteet kuolleiksi. Greenspan lisäsi, että kotitalouksien velka on ratkaissut “työväen ongelman”. Kun kotitaloudet ovat asuntolainan takia aina yhden maksuerän päässä konkurssista, työtaisteluinto ymmärrettävästi vähenee. 1980-luvulta alkaen lakkojen määrä Yhdysvalloissa putosikin noin viidennekseen 1970-luvun tasosta ja samankaltainen trendi pätee myös muihin OECD-maihin (Brenner 2006).
Edes kylmä marraskuinen sade ei kestä ikuisesti. Uusliberalismin perustat olivat ristiriitaiset, sillä pääoman kasautuminen ei koko 2000-luvun aikana kyennyt luomaan riittäviä tulovirtoja, joilla uutta velan varaan rakennettua finanssivetoista kapitalismia olisi voitu ylläpitää. Voiton määrä alkoi Yhdysvalloissa pudota rajusti vuonna 2006 ja Marxin kuvaamat pääoman liikelait muistuttivat olemassaolostaan jälleen vuoden 2008 väkivaltaisessa romahduksessa.[2]
Suuren finanssikriisin jälkeinen politiikka
Finanssikriisin jälkeen uusliberaalin kasautumismallin perusongelmaa eli vähäisiä tuotannollisia investointeja ja tästä seuraavia ongelmia ei ole ratkaistu. Kriisiin vastattiin ensimmäisinä vuosina elvytyksellä, mutta vuoden 2010 Toronton G20-kokouksen jälkeen valtiot ovat sitoutuneet tiukkaan budjettikuriin. Se on tarkoittanut julkisesta elvytyksestä pitäytymistä sekä peruspalveluiden, sosiaaliturvan ja eläkkeiden leikkaamista eli kriisin maksattamista työväenluokilla. Lisäksi palkkoja on poljettu kilpailukyvyn nimissä.
Kun finanssipolitiikka on ollut kiristävää, vastuu “elvytyksestä” on jäänyt keskuspankkien rahapolitiikan harteille. Keskuspankit ovat pudottaneet ohjauskoron lähelle nollaa, millä on pyritty takaamaan pankkien halukkuus lainata kotitalouksille ja yrityksille. Heikon työllisyystilanteen ja alhaisen kokonaiskysynnän oloissa kotitaloudet eivät kuitenkaan uskalla velkaantua eivätkä yritykset investoida. Lisäksi ICT:n, palveluiden ja “ohuen tuotannon” varaan rakennettu niin sanottu jälkifordistinen tuotantomalli saattaa lähestyä rajojaan. Yhdysvalloissa pääoman tuottavuus kokonaistuotteeseen verrattuna (capital-output ratio) on laskenut voimakkaasti vuodesta 2000 alkaen ja samalla tuotannon pääomavaltaisuus on jälleen kasvanut, kuten Marxin kasautumisteoria ennustaa. (Basu & Vasudevan 2013; ks. myös Kliman 2012.) Tämä vihjaa jälleen kannattavuus- ja kasautumisongelmista.[4]
2010-luvulla talouspolitiikka on lähinnä vahvistanut kannustimia jatkaa finanssikasautumista. Englannin pankin virkamies Andy Haldane (2014; ks. myös Draghi 2014) toi esiin “Twin Peaks” -puheessaan, että vaikka reaalipalkat ovat laskeneet Englannissa 7 vuotta peräkkäin, yritysten investoinnit ovat laskeneet tasaisesti vuodesta 1997 alkaen. Vuosina 2003–2012 SP500-yritykset käyttivät voitoistaan 54 % omien osakkeidensa takaisinostamiseen ja 37 % osinkojen jakamiseen (Alaja 2014). Bloomberg (2014) uutisoi lokakuussa 2014, että nykyisin SP500-yritykset käyttävät peräti 95 % voitoistaan omien osakkeidensa takaisinostoihin. Toisin sanoen pääoma on ollut investointilakossa, mikä näkyy suoraan korkeassa työttömyydessä ja alkaa pian näkyä julkisen omaisuuden rapautumisena investointipulan takia.
Alhaisen ohjauskoron lisäksi keskuspankit ovat aloittaneet poikkeuksellisia rahoitustoimia. Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian keskuspankit ovat ostaneet kriisin puhkeamisen jälkeen finanssimarkkinoilta velkakirjoja ja arvopapereita vajaan 4 000 miljardin dollarin edestä (Quantitative Easing, QE). Euroopan keskuspankki on ostanut valtion velkakirjoja 220 miljardilla eurolla ja myöntänyt pankeille matalakorkoista lainaa 1 400 miljardin edestä. Syyskuussa EKP ilmoitti aloittavansa jopa 1 000 miljardin euron suuruiset omaisuusvakuudellisten arvopapereiden ja vakuudellisten velkakirjojen osto-ohjelmat.
Poikkeukselliset rahapoliittiset toimet ovat elvyttäneet lähinnä osakemarkkinoita – ja siten rikkaimman prosentin tuloja. Yhdysvaltain teollisuusosakkeiden kehitystä mittaavat S&P 500 ja Dow Jones -indeksit ovat nousseet jo yli viisi vuotta. Euroopan osakkeita mittaava Stoxx 600 -indeksi on sekin noussut vuoden 2011 lopulta lähtien. Suhteessa vuoteen 2007 Yhdysvaltojen tai Euroopan taloudet eivät kasva millään taloudellisesti oleellisella mittarilla mitattuna.
Ulos kriisikierteestä
Onko elvytys ratkaisu? Kyllä ja ei!
Ensinnäkin rahapoliittinen elvytys ei toimi, tarvitaan finanssipoliittista elvytystä. Mutta tällekin on muotoiltava ehtoja. Kuten taloustieteilijä Pavlina R. Tchernevan (2014) sodanjälkeistä talouskasvua käsittelevä tutkimus on osoittanut, valtioiden finanssipoliittinen ja keskuspankkien rahapoliittinen strategia on osoittautunut epäonnistuneeksi kaikkien muiden paitsi väestön rikkaimman 10 prosentin osalta. Finanssikriisin jälkeen rikkain 10 prosenttia on kaapannut itselleen yli 120 prosenttia kasvusta. Toisin sanoen kaikki muut 90 prosenttia ovat menettäneet tuloja. Keynesiläinen “yleinen ekspansio”, jossa kasvua ja työllisyyttä yritetään luoda stimuloimalla yksityistä sektoria, ei selvästikään toimi. Lisäksi yleinen ekspansio, jossa julkinen kulutus ei ole suunniteltua ja kohdennettua, ei ole ekologisesti kestävää. Talous- ja ympäristökriisistä huolehtivien olisi syytä huomioida tämä.
Missä kunnossa järjestelmä on? Yllä tuotiin esiin yksityisen velan ja mahdollisen ylikasautumisen teemat. Tchernevan ja hänen kollegoidensa (Papadimitrou ym. 2014) tutkimukset tuovat esiin kaksi muuta seikkaa. Ensinnäkin 2007 alkaneen finanssikriisin toistumisen edellytykset ovat Yhdysvalloissa ja Euroopassa edelleen olemassa. Toiseksi, kuten Levy-instituutin strateginen analyysi keväältä 2014 (emt.) tuo esiin, Yhdysvaltain heikosta viennistä ja kiristävästä finanssipolitiikan trendistä johtuen talouspoliittisia vaihtoehtoja on vain kaksi. Jos (ja kun) nämä rajoitteet eivät poistu, lama voidaan välttää lähinnä siten, että kotitaloudet pakotetaan jälleen velkaantumaan, mikä synnyttää uuden varallisuuskuplan. Mikäli velkaantuminen ei jatku, seurauksena on uusi taantuma.
Tästä umpikujasta on lopulta vain yksi tie ulos. Ensinnäkin, kuten olemme jo aiemmin esittäneet, velkoja on alaskirjattava mittavasti. Vaihtoehtona on niiden “luonnollinen poistuma” eli pitkä ja kivulias konkurssien kautta etenevä yritysten ja pankkien taseiden puhdistaminen. Toiseksi valtioiden on otettava suurempi rooli talouspolitiikassa eli alettava investoida sekä työllistää ihmisiä suorien julkisten ohjelmien kautta.[5] Julkinen investointi on ainut tapa kiertää voittomotiivi, joka salpaa tuotantopääoman muodostamista matalien voitto-odotusten takia. Suora työllistäminen kohdentaa talouden elvytyksen työväelle yritysten sijaan ja lisää lamaantunutta kulutus- ja investointikysyntää. Tämä resepti toimi 1930-luvun lamassa. Omistavat luokat vastustavat tällaista “sosialismia” juuri siksi, että se toimisi taas. Viimeiseksi kapitalismin rakenteellisista ristiriidoista autuaan tietämätön valtavirtainen “taloustiede” olisi korvattava realistisemmilla käsityksillä talouden ja finanssimarkkinoiden toiminnasta.
Viitteet
[1] Velan ja finanssisektorin kasvusta, ks. esim. Ahokas & Holappa (2014) Rahatalous haltuun – irti kurjistavasta talouspolitiikasta, James Crotty (2009) Structural causes of the global financial crisis, Steve Keen (2011) Debunking Economics, Michael Hudson (2013) Bubble and Beyond ja Yanis Varoufakis (2014) Maailmantalouden minotauros.
[2] Sodanjälkeisen kapitalismin lyhyt historia perustuu taloustieteilijä Anwar Shaikhin (2011) nykyistä kriisiä käsittelevään artikkeliin The First Great Depression of the 21st Century, taloustieteilijä Robert Brennerin kirjaan The Economics of Global Turbulence (2006) sekä artikkelikokoelmaan Kurssi kohti konkurssia (Kallinen ym. 2011). Samankaltainen analyysi sodanjälkeisen kapitalismin vaiheista esitetään Miika Kabatan ja Joel Kaitilan (2014) artikkelissa Jälkikeynesiläinen taloustiede ja marxilainen poliittisen taloustieteen kritiikki.
[3] Shaikhin kontrafaktuaalinen voittoaste tuo esiin, miten pääoman kannattavuus olisi kehittynyt, jos työn tuottavuuden ja reaalipalkkojen kasvu olisi noudattanut sodanjälkeistä trendiä. Reaganin ja Thatcherin aloittama luokkasota pelasti kapitalismin.
[4] Simon Mohunin tutkimukset (2009) toivat esiin, että pääoman orgaaninen koostumus ei kasvanut uusliberalismin aikana vuoteen 2001. Tämä on odotettava seuraus tuotannon teknisestä ja maantieteellisestä uudelleenjärjestelystä sekä investointi- ja kasautumisasteen laskusta. Vasudevan ja Basu tuovat esiin, trendi kääntyi 2000-luvulla. Myös The Next Recession -blogia pitävä taloustieteilijä Michael Roberts on korostanut, että pääoman orgaaninen koostumus kääntyi nousuun 2000-luvulla.
[5] Vallitsevan ideologian mukaan valtiot ovat kömpelöitä, typeriä ja vastuuttomia eivätkä voi saada taloudessa mitään hyvää aikaan. Etenkään niiden ei tulisi sotkeutua yritystalouteen tai omistajapolitiikkaan. Taloustieteilijä Mariana Mazzucaton hittitutkimus The Entrepreneurial State tuo havainnollisesti esiin yrityssektorin riippuvuuden julkisesta rahasta ja infrastruktuurista erityisesti innovaatioaloilla. Kun pusketaan markkinointijargonin läpi, käy ilmi että kaikki Applen hittituotteiden kehittämisen ehtona olleet keskeiset innovaatiot on tehty julkisen sektorin tutkimuksen ja tuen pohjalta.
Kirjallisuutta
- Alaja, Antti (2014) Monet suuryritykset ovat siirtyneet arvonluonnista arvonlouhintaan: http://sorsafoundation.fi/2014/10/10/monet-suuryritykset-ovat-siirtyneet-arvonluonnista-arvonlouhintaan
Ahokas, Jussi & Holappa, Lauri (2014) Rahatalous haltuun – irti kurjistavasta talouspolitiikasta. Like, Helsinki. - Basu, Deepankar & Vasudevan, Ramaa (2013) Technology, distribution and the rate of profit in the US economy: understanding the current crisis. Cambridge Journal of Economics, 37, 57–89.
- Bloomberg (2014) S&P 500 Companies Spend 95% of Profits on Buybacks, Payouts.
- Brenner, Robert (2006) The Economics of Global Turbulence. Verso, Lontoo.
- Crotty, James (2009) Structural causes of the global financial crisis: a critical assessment of the ‘new financial architecture’. Cambridge Journal of Economics, 33, 563-580.
- Draghi, Mario (2014) Economic situation in the euro area.
- Hudson, Michael (2012) The Bubble and Beyond. Fictitious Capital, Debt Deflation and Global Crisis. ISLET, Dresden.
- Kliman, Andrew (2012) The Failure of Capitalist Production: Underlying Causes of the Great Recession. Pluto Press, Lontoo.
- Mazzucato, Mariana (2013) The Entrepreneurial State. Debunking Public vs. Private Sector Myths. Anthem Press, Lontoo.
- Mohun, Simon (2009) Aggregate capital productivity in the US economy, 1964–2001, Cambridge Journal of Economics 33, 1023–1046.
- Papadimitrou, Dimitri P. (2014) Is Rising Inequality a Hindrance to the US Economic Recovery?. Strategic Analysis. Levy Economics Institute, April 2014.
- Kabata, Miika & Kaitila, Joel (2014) Jälkikeynesiläinen taloustiede ja marxilainen poliittisen taloustieteen kritiikki. Tiede & Edistys, 1,
- Kallinen, Yrjö & Koivisto, Juha & Lahikainen, Lauri & Ronkainen, Antti (2011) Kurssi kohti konkurssia, talouskriisin syyt ja seuraukset. Vastapaino, Tampere.
- Keen, Steve (2011) Debunking Economics, The Naked Emperor Dethroned? Zed Books, London-New York.
- Papadimitrou, Dimitri P. & Nikiforos, Michalis & Zezza, Gennaro & Hannsgen, Greg (2014) Is Rising Inequality a Hindrance to the US Economic Recovery?. Strategic Analysis, April 2014. Levy Economics Institute.
- Shaikh, Anwar (2011) The First Great Depression of the 21st Century. Socialist Register, 47
- Tcherneva, Pavlina R. (2014) Reorienting fiscal policy: a bottom-up approach. Journal of Post-Keynesian Economics, Fall 2014, Vol. 37: 1, 43-66.
- Varoufakis, Yanis (2014) Maailmantalouden minotauros. Vastapaino, Tampere.
Antti Ronkainen on väitöskirjaopiskelija ja vapaa toimittaja. Joel Kaitila on jyväskyläläinen yhteiskuntatieteilijä, joka tutkii Euroopan talouskriisin historiallista ja institutionaalista taustaa.