
Kun ensimmäistä kertaa filosofian opiskelijana avasin Pääoman toisen osan, kauhistuin, koska näin siinä vain numeroita, kaavioita ja arvolaskelmia. Tosi asiassa kuitenkin myös käyttöarvolla on siinä roolinsa, sillä työn kaksoisluonteen ajatus kulkee läpi Pääoman kaikkien kolmen osan. Karl Marx kirjoitti Friedrich Engelsille Pääoman ensimmäisen osan ilmestymisen aikaan:
“[p]arasta kirjassani on: 1. heti ensimmäisessä luvussa korostettu työn kaksoisluonne, sen mukaan, ilmaiseeko työ itsensä käyttöarvona vai vaihtoarvona (siihen nojaa tosiseikkojen koko ymmärtäminen); 2. lisäarvon käsitteleminen riippumattomana sen erityisistä muodoista, joina ovat voitto, korko, maankorko ym.” (Marx 1976, 191).
Vaikka Pääoman lähes kaikki kategoriat ovat peräisin klassisesta poliittisesta taloustieteestä, työn kaksoisluonne on Marxin oma keksintö (ks. Marx 1974a, 50). Hän johti sen tavaran käyttö- ja vaihtoarvoluonteen erottelusta, joka esiintyy jo Aristoteleella (384–322) ja hänen jälkeensä Adam Smithillä (1723–1790) ja David Ricardolla (1772–1823). Marx luonnehtii työn kaksoisluonteen ajatusta lähtökohdaksi [Springpunkt], josta poliittinen taloustiede riippuu (Marx 1974a, 50; MEW 23, 56). Työprosessissa muodostetaan aina käyttöarvo. Olemassa olevat käyttöarvot, siis raaka-aineet muutetaan työkalujen avulla uusien käyttöarvojen muotoon. Tavarantuotannossa, kun tavaroita tuotetaan markkinoille myytäväksi, työprosessi on samaan aikaan arvonmuodostusprosessi. Tavara saa siis käyttöarvoluonteensa lisäksi hintalapun.
Pääoman ensimmäisessä osassa Marx tutkii lisäarvon tuotantoprosessia. Siinä työläiset laitetaan tekemään työtä vastikkeetta. Kaikki lisäarvo on peräisin maksamattomasta työajasta. ”Ajanatomit ovat voiton alkeita” (Marx 1974a, 224). Siinä missä Pääoman ensimmäinen osa keskittyy siihen mitä tapahtuu työpaikalla, tehtaassa ja toimistossa, eli lisäarvon tuotantoon, teoksen toisessa osassa Marx kääntää katseen kiertokulkuun, jossa lisäarvo realisoidaan. Pääoman toisen osan näyttämönä on tori, kauppakeskus ja internet. Siinä missä Pääoman ensimmäisen osan toimivat henkilöt olivat työläinen ja kapitalisti, toisessa osassa toimivat henkilöt ovat pikemminkin teollisuuskapitalisti, kauppias, pankkiiri ja myös lisäarvon tuottanut työläinen, mutta nyt kuluttajan roolissa (Mandel 1978, 14).
Pääoman toinen osa lähtee siis tilanteesta, jossa arvo ja lisäarvo on tuotettu, mutta se on vielä realisoitava tavaroiden myynnissä. Itse substanssi, arvo, joka on esineellistynyttä yhteiskunnallista työtä, muuttaa sijaintiaan ja muotoaan, mutta ei katoa, eikä uutta synny tyhjästä. “Se, että tavaraa tuotettaessa on käytetty työvoimaa, ilmenee nyt sen esineellisenä ominaisuutena, sen arvo-ominaisuutena; tämän arvon suuruus määrää käytetyn työn määrää, miksikään muuksi tavaran arvo ei hajoa eikä se myöskään koostu mistään muusta” (Marx 1974b, 357). Poliittisessa taloustieteessä pätee siis omalla tavallaan aineen häviämättömyyden laki, jonka Antoine Lavoisier todisti kemiassa. Marx (1974a, 201) lainaa Pääoman ensimmäisessä osassa ajatuksen jo paljon aikaisemmin esittänyttä epikurolaista Lucretiusta: ”nil posse creari de nihilo”, ja toteaa, että on itsestään selvää, ettei mitään synny tyhjästä.
Kirjan sisältö
Kirja on jaettu kolmeen osastoon. Näistä ensimmäisessä, nimeltään “Pääoman muodonvaihdokset ja niiden kiertokulku”, Marx käsittelee pääoman metamorfooseja rahasta tavaraksi, tuotantoprosessin kautta uudenlaiseksi tavaraksi ja suuremmaksi määräksi rahaa.
Toisessa osastossa, joka on otsikoitu “Pääoman täyskierros”, Marx käsittelee sitä, kuinka tuotantopääoman eri osat kiertävät eri tavalla. Kiinteän pääoman, eli tuotantovälineiden arvo kiertää eri tavoin kuin liikkuvan pääoman arvo. Kiinteän pääoman käyttöarvo ei lähde kiertoon tavaratuotteen mukana toisin kuin raaka-aineet. Marx kirjoittaa: “työväline tuotantoprosessissa menettää arvoaan. Sen arvo alkaa siis nyt viettää kaksoiselämää. Osa siitä pysyy tuotantoprosessiin kuuluvassa käyttö- eli luontoismuodossaan, toinen osa erkanee tästä rahana” (Marx 1974b, 155). Kiinteän pääoman käyttöarvosta riippuu myös se, missä tahdissa sen osat on korvattava. Esimerkiksi rautateillä ratapalkit on uusittava useammin kuin kiskot. Marx (1974b, 170) viittaa myös veturiin, josta saattaa tulla Theseuksen veturi, kun sen kaikki osat uusitaan yksi kerrallaan: ”sen elämä on vuosisatainen, se nuorentuu alituisesti”. Hevonen puolestaan on korvattava kerralla. Myös vaihtelevalla pääomalla, siis työläisten palkkoihin kulutetulla pääoman osalla on oma kiertämisen tapansa. Sekä työvälineiden että raaka-aineiden arvo siirtyy tuotteeseen, mutta työvoima sen sijaan liittää työprosessissa aina tuotteeseen arvonsa vastikkeen, eli todella uusintaa arvonsa (Marx 1974b, 156).
Kolmannessa osastossa “Yhteiskunnallisen kokonaispääoman uusintaminen ja kierto”, Marx esittää uusintamiskaaviot, joilla hän mallintaa yhteiskunnallisen kokonaispääoman kiertoa, siis sitä, kuinka yhden tuotannonalan tuotteet muodostavat toisen tuotantoprosessin edellytykset ja yhdellä alalla muodostetut tulot muodostavat toiselle kysynnän.
Pääoman metamorfoosit
”Pääoma voidaan ymmärtää vain liikkeenä eikä liikkumattomana oliona” (Marx 1974b, 103), Marx toteaa Pääoman toisen osan ensimmäisen osaston loppupuolella, ja jatkaa: ”[n]e, jotka pitävät arvon itsenäistymistä pelkkänä abstraktiona, unohtavat, että teollisuuspääoman liike on tämä abstraktio in actu, eli itse teossa” (sama.). Tässä liikkeessä arvo muuttaa muotoaan ja lisää itseään, ja kapitalismi on olemukseltaan arvon itsenäistymistä ja lisääntymistä (Marx 1974b, 104). Pääoma ei siis ole tavaraa, rahaa, tuotantovälineitä, raaka-aineita eikä työvoimaa. Se esiintyy kaikkien näiden hahmossa, mutta on olemassa vain niiden muodonmuutoksissa toisikseen. Tuotantotavan sisäiset lait ja kilpailu kiihdyttävät näiden muodonmuutosten vauhtia koko ajan. Vauhti on siis Pääoman toisen osan ytimessä, vaikka sitä on pitkäveteistä lukea, koska Marx ei tyylitellyt sitä julkaisukuntoon.
Pääoma on siis olemukseltaan yhteiskunnallista työtä, jonka on muutettava muotoaan tavarasta rahaksi ja jälleen tavaraksi, jotta se voisi imeä itseensä tuotantoprosessissa yhä uutta yhteiskunnallista työaikaa. ”Vaihtoarvo säilyttää henkensä vain siten, että sen ruumis […] alituisesti uudistetaan”, Marx (1974b, 124) kirjoittaa. Ei riitä, että lisäarvo tuotetaan, vaan kiertokulkuprosessi on välttämätön vaihe tuotetun lisäarvon realisoimiseksi ja mitä nopeammin pääoma palaa tuotettujen tavaroiden muodosta takaisin rahapääoman muotoon, sen nopeammin se pääsee palaamaan tuotantoprosessiin, joka on kierron ainoa momentti jossa lisäarvoa syntyy (Marx 1974b, 292). Mitä useampia kierroksia pääoma ehtii vuoden aikana tekemään, sen suurempi on lisäarvon vuosisuhdeluku.
Tässä teollisuuspääomaa auttavat tuottamattomat pääoman lajit, kauppiaan pääoma ja luottolaitos, (joskin näitä käsitellään tarkemmin vasta Pääoman kolmannessa osassa). Nämä pääoman eri lajit liittyvät kapitalistiluokan sisäiseen työnjakoon. Pankkiiri mahdollistaa sen, että teollisuuskapitalisti voi investoida kaiken pääomansa (ja enemmänkin) tuotantoprosessiin, sillä hän ei tarvitse omia säästöjä pitääkseen tuotantoprosessin käynnissä sinä aikana kun edellisen tuotantoprosessin tuotteet ovat myynnissä. Rahaa lainaava kapitalisti siis edesauttaa lisäarvon tuotantoa ja ottaa osansa tuotetusta lisäarvosta rahankoron muodossa. Näin pääomasta pääomana tulee tavara, rahaa, jonka käyttöarvo on se voitto, jonka se pääomana tuottaa (Marx 1976, 338).
Kauppiaanpääoma, vaikka ei osallistu lisäarvon tuottamiseen, edesauttaa sitä, sillä teollisuuskapitalistin ei sen ansiosta tarvitse itse myydä tuotteitaan, vaan tuotantoprosessi voi olla käynnissä keskeytymättä. Kapitalisti myy tavaransa kauppiaalle ja korvaa tämän toiminnan osalla tuotetusta lisäarvosta, tämä on kauppiaan voitto. Kauppias ja pankkiiri eivät siis osallistu lisäarvon tuottamiseen, mutta heidän toimintansa kiihdyttää pääoman kiertoprosessia, joka lisää tuotetun lisäarvon määrää, sillä teollisuuspääoma voi suorittaa kierroksensa nopeammin ja vuoden aikana useampia kierroksia.
Samoin kuin Pääoman ensimmäisessä osassa tavaran sisäisestä ristiriidasta käyttö- ja vaihtoarvona seuraa tavaran kahdentuminen tavaraksi ja rahaksi, seuraa myöhemmin pääoman kahdentuminen raha- ja tavarakauppapääomaksi. Nämä kaksi kapitalistiryhmää kamppailevat teollisuuskapitalistin kanssa tuotetusta lisäarvosta. Tässä kohtaa kyse on siis tuotetun lisäarvon jakautumisesta kapitalistiluokan sisällä, ja tässä he suhtautuvat toisiinsa kuin “väärät veljekset” [falsche Brüder], Marx (1976, 201; MEW 25, 208) kirjoittaa Pääoman kolmannessa osassa. Lisäarvon tuotannossa, jota käsitellään Pääoman ensimmäisessä osassa, kapitalistit muodostavat sen sijaan luokan, joka yhtenä miehenä astuu työläisiä vastaan ja riistää niin paljon lisäarvoa kuin mahdollista. Tässä kapitalistit muodostavat Marxin (sama.) mukaan vapaamuurariliiton työläisiä vastaan.
”Vaihtoarvo säilyttää henkensä vain siten, että sen ruumis […] alituisesti uudistetaan”, Marx (1974b, 124) kirjoittaa. Tavaran ja rahan on siis vaihdettava käsiä mahdollisimman nopeasti ja usein. Kun Pääoman ensimmäisessä osassa tarkasteltiin työprosessin kiihtymistä – jota voi hahmottaa muistelemalla Chaplinin Nykyaikaa – toista osaa lukiessa voi kuvitella kaupankäynnin ja urbaanin elämän kiihtymistä. Henkilö-, tavara-, tieto- ja maksuliikenne nopeutuu, sillä kuljetus- ja kommunikaatioteknologiat vähentävät pääoman kiertoaikaa. Marx näki elinaikanaan teknologisia uudistuksia ja sittemmin koko maapallo on sidottu tavarantuotantoketjuihin. Höyryveturista on tultu valokaapeliin.
Tavarantuotannon yleinen laki on: työn tuottavuus ja sen tuottama arvo ovat kääntäen verrannolliset, ja tämä pätee myös kuljetusteollisuuteen (Marx 1974b, 144). Kapitalistinen tuotantotapa alentaa yksityisen tavaran kuljetuskustannuksia kehittäessään liikennettä. Kuljetus- ja liikennevälineiden kehityksestä riippuu kuinka nopeasti tuote voi siirtyä toisen tuotantoprosessin tuotantovälineeksi. Marxin aikana tavarakuorma matkasi neljä kuukautta Intiaan ja pääoma palasi neljä kuukautta kotiin.
Myös maksuvälineiden kehitys on nopeuttanut kiertoa. Pankkikonttorit vaihtuivat käteisautomaatteihin ja nämä taas luottokortteihin. Myös rahan tai kiertokulkuvälineen tehtävää toimittavan tavaran käyttöarvolla on merkitystä: elektroninen raha hoitaa tehtävänsä eri tavalla kuin kultakolikko. Marx (1986, 120) kirjoittaa “Grundrissessa”, että jalometallien aineellinen luonto liittyy poliittisen taloustieteen tutkimusalueeseen, siinä missä värien tai marmorin fyysiset ominaisuudet liittyvät maalaustaiteeseen ja kuvanveistoon. Uudet maksutavat vähentävät kiertokulkukustannuksia.
Kiertokulkukustannuksiin kuuluvat siis kuljetus-, varastointi-, kirjanpito- ja myyntikustannukset. Vaikka näiden piirissä tehty työ ei olisi tuottavaa työtä eikä tuottaisi lisäarvoa, niiden tehostaminen säästää kustannuksia. Kassahenkilökunnan ja tarjoilijoiden olisi selvittävä asiakkaasta tietyssä määräajassa, bussikuskit eivät ehdi vessaan ja niin edelleen. Mitä tehokkaammin nämä työt tehdään, sitä pienemmän osan ne nielevät tuotetusta lisäarvosta. Ei ole sattumaa, että nykyään kauppakeskukset ovat auki sunnuntaisin ja että ruokakaupat ovat auki yötäpäivää.
Pääoma vaihtaa muotoaan rahasta R tavaroiksi T, eli tuotantovälineiksi, raaka-aineiksi ja työvoimaksi, jotka laitetaan tuotantoprosessiin, P. Sieltä nämä käyttöarvot tulevat muuttuneessa hahmossa T’ joka vastaa arvoltaan edellistä tavaraa sekä lisäksi vasta tuotettua uutta arvoa. Tämä arvoltaan suurentunut tavara, T’ on saatava myydyksi, jotta saavutetaan päämäärä, R’, eli määrältään suurentunut raha. Tavaran muodon ottaessaan pääoma on haavoittuvimmillaan. Tavaran käyttöarvoluonteesta riippuu, onko sille kysyntää.
“[P]ääoma lakkaa olemasta tavara tai ylipäänsä käyttöarvo, jos se viipyy liian kauan tavarapääomana. Toiseksi pääoma kykenee rahamuodossaan valahtamaan muihinkin kuin alkuperäiseen tuotantopääoma-muotoonsa, kun se sitä vastoin T’:na ei pääse hievahtamaankaan paikaltaan” (Marx 1974b, 75)
Pääoma ei siis voi pysytellä tavarapääoman muodossa kauaa, sillä luonnonvoimat tuhoavat käyttöarvot, joskin eri nopeudella. Käyttöarvojen myötä tuhoutuu myös pääoma. Eri käyttöarvot voivat olla myytävänä vain oman aikansa. (Marx 1974b, 123)
Tästä viimeaikaisena esimerkkinä bussipysäkeille ilmestyi paniikista viestiviä Oltermanni –juuston kansalliseksi ikoniksi julistavia mainoksia. Arasti pilaantuvat tuotteet soveltuvat kapitalistisen tuotannon kohteeksi vain väkirikkailla alueilla tai jos kuljetus on kehittynyttä, Marx (1974b, 124) toteaa. Nyt voidaan ehkä sanoa, että liikenne on kehittynyttä. Kuten David Harvey (2013, 285) muistuttaa, moottoriliikenteen ja kylmäsäilytyslaitteiden keksiminen mullisti urbaania elämää. Emme tarvitse Tampereella tällä hetkellä omaa navettaa, ainakaan niin kauan kuin halpaa bensaa on saatavilla.
Vaikka kiertokulkua voi ajatella muodonvaihdoksina ja liikkeenä, niin siinä on usein kyse vain arvomuodon muutoksista. Marx kirjoittaa, että talo kiertää tavarana, mutta se ei kävele paikasta toiseen. Hän kirjoittaa, että tavarat voivat kyhkiä samassa varastossa ja samalla läpäistä kiertoprosesseja keinottelijoiden niitä ostaessa ja myydessä (Marx 1974b, 143). Nämäkin muodonvaihdokset ovat nopeutuneet ja jopa itse keinottelijat ovat tipahtaneet prosessista tarpeettomina pois. Tänä päivänä tavarat voivat kyhkiä varastossa tietokoneohjelmien niitä ostaessa ja myydessä.
Uusintamisen kapitalistinen muoto
Pääoman toisen osan merkittävin osuus on varmasti kolmannen osaston uusintamiskaaviot. Näiden perusajatuksena on se, että tuotantotavassa, jossa tuotantoa ei suunnitella yhteiskunnallisesti, olisi kuitenkin tuotettava oikea määrä tuotantovälineitä, raaka-aineita ja kulutustavaroita, jotta yhteiskunta voi uusintaa itsensä. Lisäksi olisi tuotettava riittävä määrä kysyntää tuotetuille tavaroille. Kyse on toisaalta siitä, mihin yhden tuotannonalan tulot, siis palkat ja lisäarvo kulutetaan, ja toisaalta siitä, kuinka uuden tuotantoperiodin materiaaliset edellytykset tuotetaan. Joskin, Marxin (1974b, 457) mukaan “tasapaino on – tämän tuotannon valtoimessa kulussa – pelkkä sattuma”.
Oleellista on se, että “jos tuotannolla on kapitalistinen muoto, niin se on myös uusintamisella. Samoin kuin kapitalistisessa tuotantotavassa työprosessi näyttää vain arvonlisäysprosessin välineeltä, näyttää uusintaminenkin vain välineeltä, jonka avulla sijoitettu arvo uusinnetaan pääomana. s.o. omaa arvoaan lisäävänä arvona” (Marx 1974b, 146; Marx 1974a, 588). Samalla tavalla se, että työläinen uusintaa olemassa olonsa työläisenä, syö, juo ja lepää, on vain väline lisäarvon tuottamiseksi.
Uusintamiskaavioissa Marx siis tarkastelee yhteiskunnallisen kokonaispääoman liikettä, ja muistuttaa, että ”tämä liike ei ”merkitse vain arvon, vaan myös aineksen korvaamista; sen tähden se on yhtä suuressa määrin riippuva sekä yhteiskunnallisen tuotteen eri arvo-osien välisestä suhteesta että niiden käyttöarvosta, niiden aineellisesta asusta (Marx 1974b, 365). Molemmilla lohkoilla vaihteleva pääoma, siis palkat kulutetaan yksinomaan osaston kaksi tuotteisiin, kulutustavaroihin, eiväthän tavaroiden välittömät tuottajat, siis työläiset kapitalismissa osta tuotantovälineitä. Tämä seikka on itse asiassa kapitalistisen tuotantotavan edellytys.
Marxin kiertokulkukaavioiden esikuvana on fysiokraatti ja lääkäri Françoise Quesnayn (1694–1774) “tableau economique”, joka verenkiertoanalogiaa hyödyntäen hahmottelee tulojen ja tuotteiden kiertoa yhteiskuntaluokkien ja tuotantosektorien välillä. Marx muistuttaa Lisäarvoteorioissa (MEW 26,1, 318) markiisi Victor Riqueti de Mirabeun (1715–1789) liioittelevasta lausunnosta, jota Adam Smith lainaa hieman ironisoiden Kansojen varallisuudessa: Ihmiskunnan suurimmat keksinnöt ovat kirjoitus, raha ja Quesneaun Tableau economique, joka täydellistää ensin mainitut. Smith myös toteaa, että täyden hyödyn ihmiskunta tulee korjaamaan tästä keksinnöstä vasta paljon myöhemmin.
Ajattelen (anakronistisesti) tämän tänä päivänä tarkoittavan Pääoman toista osaa. Se kannattaa lukea, jopa filosofin. Numeroita ja kaavoja päntätessä voi muistella Pääoman perusajatusta, joka on yksinkertainen. Marx tiivistää sen Pääoman toisessa osassa esimerkiksi näin: ”[k]äyttöarvon […] tuotanto […] on vain keino, jota kapitalisti käyttää absoluuttisen ja suhteellisen lisäarvon tuottamiseksi” (Marx 1974b, 357). Vaikka käyttöarvot kapitalismissa toimivat ennen kaikkea arvojen “materiaalisina kannattajina” (Marx 1974a, 46), myös käyttöarvo on Marxille taloudellinen kategoria, vaikka aina sitä ei käsitetä (ks. Rosdolsky 1977, 73). Kaikkein tärkein käyttöarvohan kapitalismissa löytyy työmarkkinoilta ja kortistosta. Se on työvoima, jonka erityinen käyttöarvo on työ.
Työn kaksoisluonteen ajatus oli implisiittisenä jo Adam Smithin ja David Ricardon ajattelussa (Rahim 2011). Poliittisen taloustieteen kritiikissä Marx käy läpi näiden ajattelijoiden epäjohdonmukaisuuksia ja kehittelee näiden ajatuksia immanentin kritiikin avulla edelleen. Pääoman toisessa osassa Marx toteaa, että Adam Smith “ei tajua itse työn kaksinaista luonnetta; työvoiman toimintana työ toisaalta luo arvoa, toisaalta taas konkreettisena, hyödyllisenä työnä se luo käyttöesineitä (käyttöarvoa)” (Marx 1974b, 349).
Sen vuoksi Smith sotkee Marxin mukaan vuotuisen tuotearvon ja vuotuisen arvotuotteen. Edellinen käsittää aikaisempina vuosina tuotettujen työvälineiden ja raaka-aineiden arvon ja jälkimmäinen vain kyseisenä vuonna tuotetun uuden arvon. Aiemmin tuotettujen arvojen säilyttäminen ja siirtäminen uusiin tuotteisiin on työn konkreettisen luonteen, kun taas uuden arvon tuottaminen on sen abstraktin luonteen tulosta. Koko yhteiskunnan perspektiivistä tarkasteltuna vain työ voi säilyttää ja uusintaa aiemmin tuotetun omaisuuden arvon – käsitys jonka mukaan raha poikii lisää rahaa (vaikka se yksittäisen toimijan kannalta saattaa pitää paikkansa) on kiertokulun ilmiöiden aiheuttama illuusio.
Vielä yksi porkkana Pääoman toisen osan lukemiseen: Marx viittaa, ohimennen, tässä niin kuin Pääoman muissakin osissa muutaman kerran siihen, kuinka asiat olisivat sosialismissa toisin. Jokainen tarkistakoon itse mitä Marx kirjoittaa.
Lähteet
- Harvey, David 2013, A Companion To Marx’s Capital, Volume 2, Verso, London & New York.
- Mandel, Ernest 1978, “Introduction”, teoksessa Capital a Critique of Political Economy. Volume Two, Penguin books, Lontoo.
- Marx, Karl 1974a [1867], Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. I osa, Kansankulttuuri, Helsinki. Suom. O. V. Louhivuori, käännöksen tarkastaneet Tuure Lehén ja Mauri Ryömä.
–1974b [1885] Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. II osa. Edistys, Moskova. Suom. Mauri Ryömä.
–1976 [1894], Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. III osa. Edistys, Moskova. Suom. Antero Tiusanen.
–1986 [1939], Vuosien 1857–1858 taloudelliset käsikirjoitukset “Grundrisse”, osa 1, Progress: Moskova. Suom. Antero Tiusanen. - Marx, Karl & Engels, Friedrich 1956–1990, Werke, Dietz Verlag, Berliini/DDR. (MEW)
–1976, Kirjeitä, Edistys, Moskova. Suom. Timo Koste ja Vesa Oittinen. - Rahim, Eric 2011, “The Concept of Abstract Labour in Adam Smith’s System of Thought”, Review of Political Economy 23: 1, 95-110.
- Rosdolsky, Roman 1977 [1968], The Making of Marx’s Capital, käänt. Pete Burgess, Pluto Press, Lontoo.
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston väitöskirjaopiskelija ja Karl Marx –seuran hallituksen jäsen.