Kapitalismi on kauhutarina II 
Osa 1/2: Marxilaisuus on goottilaista 

Tämä artikkeli on jatkoa aiemmalle kirjoitukselleni “Kapitalismi on kauhutarina“, joka käsitteli kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää eräänlaisen kauhutarinan muodossa ja maalasi varsin lohduttoman kuvan siitä, kuinka se kuuluu kaikkein syvimmän sekä lohduttomimman kauhugenren, eli ”kosmisen kauhun”, alle. Mielestäni tämä konsepti on aina ollut kiintoisa, ja olen mielessäni leikitellyt jonkinlaisen ”punaisen gotiikan” käsitteellä. Perehtyessäni aiheeseen huomasin, että en suinkaan ollut ainoa, joka oli vetänyt yhteyksiä kauhun ja kapitalistisen järjestelmän välille. Löysin kokonaan uuden marxilaisuuden alagenren, johon en ollut aiemmin tutustunut – goottilaisen marxilaisuuden. Iskin käsitteeseen kuin kapitalisti pääomaan ja aloin ammentaa aihekirjallisuutta luodakseni ilmeisesti ensimmäisen suomenkielisen punagoottisen teoreettisen tekstin aihepiiristä. 

Kauhun ja marxilaisuuden yhteen liittäminen on itse asiassa luonnollisempi asia kuin ensiajatuksella tulee mieleen. Marxin omat tekstit nimittäin pitivät sisällään paljon kauhusta tuttuja elementtejä. Monet tietävät Kommunistisen manifestin alkavan sanoilla ”Aave vaeltaa Euroopassa…”. Marx myös viittaa Pääomassa – tehokkaina vertauskuvina kapitalistiselle järjestelmälle – niin vampyyreihin, ihmissusiin kuin mustaan magiaankin, lisäten tekstiensä kiinnostavuutta niille, jotka osaavat arvostaa tietynlaisia mielikuvia. Valitettavasti Suomessa näitä ei osattu arvostaa, sillä ne muutettiin käännöksessä siten, että ne eivät viitanneet suoraan yliluonnollisiin asioihin. Ylipäätään, jos Marxin tekstejä alkaa lukemaan, pitävät ne sisällään yllättävän monia avainelementtejä aikakauden goottilaisesta kirjallisuudesta, huolimatta siitä, että hänen maineensa on rationalisti ja goottilaisuus yleensä liitetään pikemminkin romanttisuuden lipun alle. 

Mitä yhteneväisyyksiä Marxilla on niin kutsutun goottilaisuuden kanssa? Nämä eivät ole ainoita esimerkkejä, mutta riittävät mielestäni hyvin havainnollistamaan tilannetta. 

Menneisyyden taakka ja synnit roikkuvat raskaana goottilaisen tematiikan yllä. Menneisyys goottilaisuudessa on kertomus alistamisesta, petoksista, salaisuuksista ja epäoikeudenmukaisuuksista. Tämä teema puhuttelee varsin hyvin marxilaista näkemystä, jonka mukaan kapitalistien pääomat syntyivät alun perin feodaaliaikaisten epäoikeudenmukaisuuksien, alistamisen ja ryöstämisen seurauksena, ja että yhteiskunta on kauan sitten unohtanut tai piilottanut, että kapitalistisen pääoman pohja on luotu riiston ja epäoikeudenmukaisuuden avulla. Goottilaisuus kuvaa usein menneisyyttä raunioiden muodossa, jotka muistuttavat moderneja ihmisiä siitä, että kaikki rakentuu menneisyyden rappion ja tuhon päälle – edelleen rappeutuen ja kerran vielä tuhoutuen. Marxilainen historiallinen materialismi kuvaa nykyisen kapitalistisen järjestelmän rakentuneen sitä edeltävien, nyt hävinneiden yhteiskuntamallien päälle, kantaen yhä joitakin yhteiskunnallisia jäännöksiä – esimerkiksi pikkuporvaristo – niistä kuin raunioita konsanaan. Marxilaisuus myös katsoo, että kapitalistinen yhteiskunta rappeutuu ja on matkalla kohti omaa tuhoaan, lähestulkoon gotiikalle tyypillisen kohtalonomaisesti, esittäessään voiton suhdeluvun laskutendenssin, joka koituu lopulta järjestelmän lopuksi. Hän myös antaa ennustuksenomaisia oletuksia tulevaisuudesta, vielä varsin goottilaisella tuhoa povaavalla kielellä, esim. ”Porvaristo tuottaa omat haudankaivajansa”. 

Vaikka Marx ei varsinaisesti olekaan kiinnostunut gootiikalle tyypillisistä häpeän, katumuksen ja syyllisyyden teemoista – tosin monet hänen seuraajansa ovat – jakaa hän monesti gootiikan taipumuksen melodramaattisuuteen. Hänen kielenkäyttönsä on mielikuvia luovaa ja tunteita herättävää. Hirviöiden käyttäminen vertauskuvana kapitalismille on vain yksi hänen tehokeinoistaan. Hän esimerkiksi käyttää yksinkertaistettuja arkkityyppejä kokonaisista luokista – proletariaatti ja kapitalistit – jotka hän asettaa vielä kaksijakoiseen luokkataisteluun, joka muistuttaa gootiikalle niin tyypillistä hyvän ja pahan välistä kamppailua. 

Goottilaisuuden olennaisimpia puolia ovat ihmisten toisistaan poikkeavat valtasuhteet, jotka johtavat poikkeuksetta vallan väärinkäyttöön, alistettujen hyväksikäyttöön. Gotiikka usein rakastaa myös henkistä tai fyysistä vankeutta, jonka aiheuttamaa voimattomuutta ja eristämistä se kuvaa antaumuksella. Marxilaisuus puhuu samoista asioista, sillä palkkatyöläisen ja porvarin välillä vallitsee riisto- ja hyväksikäyttösuhde, joka on luonteeltaan hyvin samankaltainen. Myös Marxin kuvaama vieraantuminen sekä aiheuttaa voimattomuutta että eristää palkkatyöläisen omasta elämästään sekä toisista ihmisistä. Marx tietysti kykenee tarjoamaan voimaannuttavan kuvan tilanteesta ja tarjoamaan työläisille keinon vapautua vankeudestaan – ”työläisillä on menetettävänään vain kahleensa” – jos he vain kykenevät yhdistymään väkivaltaisiksi joukoiksi, jotka lopulta kärsittyään liikaa vääryyttä kykenevät tuhoamaan kapitalistiset vampyyrit ja heidän ihmissusilakeilijansa. Tätä yhdistymistä kuitenkin haittaa se, että esimerkiksi uskontoa ja kirkkoa käytetään sekä oikeuttamaan että piilottamaan vääryyksiä, kuten Marxin lausahdus ”uskonto on kansan oopiumia” voidaan tulkita – näin halutessa. 

Tietysti Marxille ominainen materialismi eroaa vahvasti gootiikan enemmän henkisestä katsantokannasta. Marxilla tuskin oli tarvetta millekään yliluonnolliselle – toisin kuin gootiikalla, joka rakasti sitä. Marxilaisuus tuntui itse asiassa haastavan tietyllä tapaa goottilaisuuden yhden peruskäsitteen eli luonnonlakien rikkomisen aiheuttaman rangaistuksen. Näillä tarkoitettiin ennen kaikkea yliluonnollisia tekoja – esimerkiksi kuolleiden herättäminen – mutta myös esimerkiksi sosiaalisten tabujen rikkomista. Marx ei uskonut, että materiaalisia luonnonlakeja pystyi rikkomaan, joten tätä vaaraa ei ollut, eikä hän pitänyt sosiaalisia tabuja luonnonlakeina, vaikka ne hänelle kenties nojasivatkin biologiaan. Marx myös katsoi, vastoin kaikkia gootiikan näkemyksiä, että ihminen olisi jossain välissä teknologian, tietojensa ja taitojensa avulla kykenevä saavuttamaan lopulta yliotteen luonnosta – kun taas goottilaisuus pitää pelkästään tätä ajatusta vaarallisena. Monet nykyajan ekologit yhtyvät väitteeseen. Nämä ovat kuitenkin harvoja poikkeuksia, joissa Marx ja goottilaisuus ovat vakavasti ristiriidassa. Usein marxilainen ja goottilainen perinne tulevat toimeen varsin hyvin keskenään. 

Tämä oli pitkällinen selitys sille, että Marx ja goottilainen perinne kulkevat keskenään enemmän käsikädessä kuin yleensä asiaa hahmotetaan. Nyt seuraa sitten se osuus keskustelusta, joka pyrkii vastaamaan, miksi tällä on jotain väliä. 

Goottilainen marxilaisuus 

Marxilaisuus siinä muodossa, kuin sitä on yleensä toteutettu, on ollut hyvin keskittynyttä rationaaliseen ja materiaaliseen maailmankuvaukseen. Voi jopa argumentoida, että esimerkiksi Neuvostoliiton marxismi-leninismi meni tässä liiallisuuksiin, ja että sen maailmankuva oli ultrarationaalinen. Se suhtautui vähättelevästi tai suorastaan vihamielisesti kaikkea kohtaan, mitä ei voinut selittää materiaalin ja tieteen kielellä. Äärimmilleen vietynä tällainen ajattelu tekee merkittävästä osasta sitä, minkä ihmiset kokevat merkitykselliseksi – rakkaus, tunteet, mielikuvitus – pelkäksi ruumiin kemiallisen toiminnan oikkujen tuottamiksi heijastumiksi. Tämä tapa ymmärtää oleminen ei ole se, jolla ihmiset oman elämänsä ymmärtävät. Goottilainen marxismi on eräänlainen vastaus tähän taipumukseen. Se on pyrkimys tuoda tunne mukaan rationaalisuuden typistämään marxilaiseen kuvaukseen yhteiskunnasta. 

Goottilainen marxilaisuus ei ole mikään yhtenäinen ajatussuunta – kuten ei ole gootiikkakaan. Jos asiaa katsotaan teoreettiselta kannalta, niin suuntaus pyrkii toimimaan perus- ja päällysrakenteen välisen vuorovaikutuksen välineenä. Goottilaisen marxilaisuuden näkökannasta kapitalistisen yhteiskunnan toiminnan selittäminen pelkästään sen mukaan, kuinka kapitalismi toimii ja mitä materiaalisia seuraamuksia sillä on, jättää pois jotain olennaista – syyllistyen materialistiseen yksinkertaistukseen. Goottilaisen marxilaisuuden kannattajien mielestä on olennaista myös kertoa, miltä kapitalismi ja sen alla eläminen tuntuu. Tässä se käyttää keinona juuri rationaalisen marxilaisuuden torjumaa epärationaalisuutta, jota gootiikka ilmentää hyvin. Goottilaisen marxilaisuuden näkökulmasta kapitalismin olemus paljastuu parhaiten kuvaamalla, minkälaista kauhua se aiheuttaa, millaisia hirviöitä se tuottaa sekä millaisia kauheita tarinoita sen alla syntyy. 

Miksi he ajavat tätä? Koska heidän mukaansa se todellisuus, jossa ihmiset elävät – vaikka onkin heijastuma perustason materiaalisista tuotantosuhteista – perustuu kuitenkin enimmäkseen siihen, kuinka he sen kokevat, tuntevat ja ymmärtävät. Heidän mukaansa yhteiskunnallinen kokemus on harhojen ja haamujen areena. Kommunisti, joka koittaa astua tälle areenalle tuomalla rationaalista perustason toiminnasta, huomaa nopeasti, etteivät ihmiset kykene ymmärtämään tai havaitsemaan sitä elämäänsä hallitsevien harhojen ja tarinoiden läpi. Mikäli kommunisti haluaa saada heidän huomionsa ja vaikuttaa ihmisten ymmärrykseen yhteiskunnassa, on kommunistien itse ryhdyttävä tarinankertojan ja taikurin rooliin. Heidän on kudottava omat harhansa ja sepitettävä omat kertomuksensa, joiden välityksellä tieto perustasosta syntyy ihmisten mieliin – ei tietona, vaan tarinana. 

Aivan samalla tavalla kuin gotiikka aikanaan toimi vetoamalla ihmisten kokemukseen ja tunteeseen, jota teollistuminen sekä yhteiskunnallinen muutos aiheuttivat ihmisissä, pyrkii goottilainen marxilaisuus vetoamaan siihen tunteeseen, jota taantuva kapitalistinen järjestelmä sekä sen mukana tuomat muutokset herättävät ihmisissä. Monet goottilaisen marxilaisuuden kannattajat katsovat, että juuri kauhu on paras välikappale kapitalismin kuvaamiseen, monestakin syystä. Toisaalta kapitalismi on kammottava järjestelmä, eikä sen aiheuttamat kärsimykset ihmisille tai luonnolle vaadi paljoakaan värittämistä kauhun herättämiseen. Toisaalta kauhu itsessään on erittäin vahva ja mukaansa tempaava tunne. Kosmisen kauhun – josta enemmän myöhemmin – mestarin H.P. Lovecraftin sanoja lainatakseni: ”pelko on vanhin ja vahvin ihmiskunnan tunteista…”. On hyvä antaa ihmiselle tietoa kapitalismista, mutta saavutetaan paljon voimakkaampi vaikutus, jos hänet saadaan inhoamaan tai jopa pelkäämään sitä. Goottilaisten marxistien mukaan se saattaa olla jopa edellytys tiedon todelliselle ymmärtämiselle ja sen mukana tulevalle toiminnalle. He katsovat, että Marx itse ymmärsi tämän ja käytti sitä kutoessaan omaa tarinaansa. 

Goottilaisen marxilaisuuden teoreetikkoja 

Jos aletaan arvioimaan goottilaista marxismia käsitteleviä tai toteuttavia kirjoja, niin asiasta kiinnostuneilla on muutamia vaihtoehtoja, joista valita. Margaret Cohenin kirja Profane Illumination: Walter Benjamin and the Paris of Surrealist Revolution on useammassa yhteydessä määritelty käsitteen uraa uurtavaksi tekstiksi, mutta minun on tunnustettava, että se käsittelee aihepiiriä itselleni liian filosofisella ja esoteerisella tavalla – mikä lienee vain sopivaa surrealistista vallankumouksellisuutta käsittelevälle kirjalle. 

Sen sijaan John Greenwayn kirja Capitalism: A Horror Story imaisee jo hienosti mukaansa. Se myös menestyksekkäästi selittää edellisen kirjan teemat ymmärrettävämmässä muodossa. Jos kirjan sisällön haluaisi tiivistää, voisi sen katsoa olevan pyrkimys kuvata kapitalistinen järjestelmä goottilaisena kauhutarinana. Se myös verrattain pätevästi analysoi erilaisten fiktiivisten hirviöiden – varsinkin vampyyrien – käyttöä vertauskuvina kapitalistisen järjestelmän toiminnalle. Hänen tulkintansa on, että kapitalistiset vampyyrit varastavat todellisuudessa veren sijasta aikaa – eli ainoaa asiaa, mitä kukaan ei voi hankkia lisää tai saada takaisin. Kapitalismi siis vampyyrin lailla ryövää ihmisiltä heidän elämäänsä. Jokainen hetki, minkä työskentelet kapitalistille, menetät osan elämästäsi, etkä saa sitä enää koskaan takaisin. Annoit sen kapitalistille hyödynnettäväksi, saaden vastikkeeksi vain sen, mitä hän suostui antamaan. Hyvin epämiellyttävä ajatus. Greenwayn kirja myös analysoi modernin kauhukerronnan tapoja heijastella niitä pelkoja, joita kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä aiheuttaa. Tätä se lähestyy ennen kaikkea elokuvien ja kirjallisuuden kautta. Eräs hänen johtoajatuksensa on, että kauhutarina on voimaannuttava keino käsitellä kapitalistista yhteiskuntaa – juuri siksi, että se vapauttaa ihmisen käsittelemään konseptia ilman kapitalistisen realismin kahleita. 

David McNallyn Monsters of the Market on toinen hyvä yleisteos goottilaiseen marxilaisuuteen. Se keskittyy pitkälti käsittelemään hirviöitä, joita ihmiset keksivät kapitalismin aikana. Varsinkin zombie on hänen kiinnostuksensa aiheena – nimenomaan vertauksena työväenluokalle. Zombi oli alun perin paljon traagisempi olento kuin nykyisen kauhuelokuvan aivoja syövä ja aktiivinen elävä ruumis. Alkuperäisessä kerronnassa zombie oli orjayhteiskunnan hirviö – onneton sielu, joka oli sidottu kuolleeseen ruumiiseensa ja pakotettu työskentelemään vielä kuolemansa jälkeenkin, vailla omaa tahtoa, vailla mahdollisuutta koskaan vapautua orjuudesta. On helppo yhtyä McNallyn näkemykseen siitä, että työväenluokka on marxilaisessa mielessä helppo samaistaa zombieen. Nykyisessä kerronnassa zombie on usein väkivaltainen riehuva massa keskellä pikkukaupunki-idylliä. Mitä tämä kertookaan suhtautumisesta työväenluokkaan? Kenties se kuvaa sitä vaaraa, joka näistä tahdottomista palvelijoista syntyy kapitalistiselle unelmalle, jos työläiset ikinä karkaavat hallinnasta. 

Uusin teos aihepiiristä on Joshua Goochin Capitalism Hates You. Tämä kirja käsittelee sitä, mitä modernit kauhuelokuvat kertovat kapitalistisesta yhteiskunnasta. Kirjassaan Gooch käy läpi kauhuelokuvia ja on järjestänyt niitä erilaisiin teemoihin, joihin kapitalistinen yhteiskunta luo kauhua. Lista on pitkä: työ, luonto, perhe jne. Hänen kantava teemansa on, että kauhua ja sen ilmaisua voi käyttää kapitalistisen yhteiskunnan diagnosoimiseen. Tehdessämme kapitalismin alla kauhuviihdettä tulemme paljastaneeksi syvempiä pelkoja ja tuntemuksia meitä hallitsevasta järjestelmästä. 

Tässä esittelin lyhyesti goottilaisen marxilaisuuden teoreetikkoja. Lista ei ole kattava, mutta tutustumalla kenen tahansa heistä teorioihin lukija varmasti oppii jotakin käsitteestä. Tarkkaavainen ja kriittinen lukija esittää tässä vaiheessa kysymyksen: ”Karttunen, miksi ihmeessä jauhat meille jostakin kauhuteemojen, gotiikan ja marxilaisuuden ristisiitoksesta?” Tämä on oikeutettu kysymys, ja asian voisi helposti kuitata henkilökohtaisella kiinnostuksella teemaan. Kuitenkin on mahdollista argumentoida, että aihepiirillä on myös vasemmistolaista ja kommunistista liikettä käytännöllisemminkin koskeva aspekti. 

Pidän perusteltuna ajatusta siitä, että kauhutarina on paras muoto kuvaamaan kapitalistista todellisuutta, jos haluaa kuvata sen totutusta vasemmistolaisesta asialähtöisestä ja vakavailmeisestä lähtökohdasta poikkeavalla tavalla. Perinteistä kuvausta on harjoitettu vasemmistolaisten liikkeiden ja kommunistien taholta jo niin paljon, että jos tämä taktiikka yksistään toimisi, olisi maailman työväenluokan mieli jo käännetty kapitalismin vastaiseen kamppailuun. Greenwayn kirjassa mainittiin osuvasti, että marxilainen liike koostuu kahdesta virtauksesta: kuumasta ja tunteita herättävästä sekä kylmästä, järkeä korostavasta. Tässä tulkinnassa vasemmistolta jäi kylmä hana päälle, ja katselemme nyt kuoliaaksi jäätyneen reaalisosialismin ja marxismi-leninismin kylmää, hengetöntä jäännöstä. Tarvitaan värikästä kieltä, joka herättää ihmisissä mielikuvia. Mielikuvien syntymisen jälkeen he voivat etsiytyä tiedon ja teorian pariin syventämään ymmärrystä kauhusta, jota vastaan he taistelevat. 

Toinen merkittävä aspekti kapitalismin käsittelynä kauhukertomuksena on se, että tämä on hyvä tapa käsitellä stressiä ja stressaavia aiheita. On esitetty todisteita siitä, että ihmisillä, jotka kuluttavat paljon kauhufiktiota, on parempi psykologinen kestävyys todellisten kauhujen suhteen. Esimerkiksi on olemassa tutkimus, jonka mukaan kauhufanit sopeutuivat paremmin Covid-19-pandemian aiheuttamaan stressiin. Kapitalismin kauhujen kehystäminen kauhutarinan muotoon voi goottilaisten marxistien mukaan vaikuttaa paitsi inspiraationa, niin myös eräänlaisena henkisenä panssarina tässä kiistatta stressaavassa kauhutarinassa toimimisessa. 

Eli: kauhutarina on oikea tapa käsitellä kapitalismia – mutta millainen kauhutarina? 

Kapitalismi on kauhutarina II 
Osa 2/2. Kapitalismi on kosminen kauhutarina 

Goottilaisen marxismin merkittävin anti on se, että se voi tarjota kapitalismia vastaan kamppaileville sietokykyä oman kamppailunsa kohtaamille vaikeuksille. Kuitenkin oma näkemykseni on, että goottilaisten marxilaisten perinteisesti tarjoama kauhutarina on vääränlainen työväline kamppailussa kapitalismia vastaan. 

Goottilainen tarina on eittämättä inspiroitu perinteisen sankaritarinan hengessä. Epätäydelliset sankarit kamppailevat muinaisia, turmelevia kauhuja ja yhteiskunnan kahleita sekä rajoituksia vastaan, kohdaten vastuksia, vaaroja ja mysteerejä. Taistelu tuntuu toivottomalta, ja monet sortuvat ja luhistuvat matkan varrella. Useat luopuvat kamppailusta epätoivon hetkellä, mutta oikean inspiraation ja tiedon avulla jotkut saattavat löytää keinot pahuuden ymmärtämiseen – ja ehkä jopa voittaa sen. Vaikka taistelu hyvän ja pahan välillä tuntuukin toivottomalta, säilyy pieni toivon liekki. Ne, jotka selviävät, näkevät uuden aamukoiton, joka karkoittaa heidän voittamansa kauhun varjon. 

On mahdollista rakentaa kokonainen kommunistinen sankarin polku, joka seuraa Joseph Campbellin teoriaa monomyytistä ja sankarin polusta. Sankarin polku on kirjallinen reitti, jota pitkin käytännössä kaikki sankarit kaikissa tarinoissa kulkevat jossakin muodossa. Sen voisi typistää muotoon: sankari lähtee seikkailulle, kohtaa vaikeuksia, voittaa ne, muuttuu sisäisesti matkalla saavuttaen samalla jotain arvokasta, palaten uudistuneena tuoden mukanaan jotain arvokasta yhteisölleen. Kaikki suosituimmat tarinat seuraavat tätä kaavaa ymmärrettävästä syystä – se on hyvin inspiroiva ja palkitseva kaikkien kannalta, jotka haluavat uskoa sankareihin tai haaveilevat itse tulevansa sellaisiksi. Mikä olisi inspiroivampaa kapitalismia vastaan kamppailevalle kommunistille? 

Ongelma on kuitenkin se, että kapitalistinen todellisuus ja sen vastainen kamppailu eivät toteuta tätä tarinaa. Tämä tarina kuuluu kosmisen kauhun piiriin, ja vain tämä tyylilaji tekee oikeutta kapitalismin olemukselle. Kapitalismi ei ole vihollinen, jonka sankari voi surmata tai muuten päihittää. Lainatakseni aiempaa kirjoitustani Kapitalismi on kauhutarina: 
”Kapitalismi on tiedoton, kaikkialla vaikuttava, tuhoava voima. Se on myrkyttänyt mielemme ja on meidän kaikkien sisällä. Emme kykene haastamaan sitä, koska elämme ja olemme osa juuri sitä asiaa, joka meidän olisi voitettava saavuttaaksemme tarinalle onnellisen lopun. Kapitalistisen yhteiskunnan ainoa todellinen toiminnallinen päämäärä on yksityisen voiton tavoittelu. Kapitalismin vaikutuksessa olevat ihmiset ja yhteiskunnat ovat pakotettuja riistämään toisia yhteiskuntia, ihmisiä ja luontoa, sekä olemaan samalla riistettyjä. Niillä ei ole vaihtoehtoja. Tämä johtaa lopulta paitsi loputtomasti kasvavaan taloudelliseen eriarvoisuuteen, myös ympäristökatastrofiin. Tämän lisäksi kapitalismi omaa oman sisäisen toimintansa edellytyksenä olevan ristiriitansa, joka johtaa lopulta tämän yhteiskuntajärjestelmän ja siihen tukeutuvien yhteiskuntien tuhoutumiseen. Maailman kaikki yhteiskuntamme ja koko nykyinen sivilisaatiomme on ripustautunut järjestelmään, joka tuhoaa vääjäämättä itsensä ja kaiken muunkin matkalla kohti tuhoaan.” 

Sankaruutta ilman mahdollisuutta voittoon 

Näin ollen jokainen, joka lähtee kamppailemaan kapitalismia vastaan, joutuu lopulta tekemisiin sen totuuden kanssa, ettei kapitalismia voi voittaa yksilöllisen tai edes saavutettavissa olevan yhteisen kamppailun myötä. Ne, jotka valitsevat kamppailun sitä vastaan, sortuvat kuten kosmisen kauhutarinan päähenkilöt. He joko uupuvat tehtävän mahdottomuuden edessä, menettävät toivonsa ja mahdollisesti mielenterveytensä, joutuvat kapitalismia puolustavien tahojen tuhoamiksi tai korruptoituvat yrityksissään käyttää kapitalismin elementtejä kumoamaan sitä, ymmärtämättä, ettei kapitalismia voi voittaa käyttämällä sen välineitä, sillä se vain toisintaa kapitalismin rakenteita. Ne harvat, jotka selviytyvät kaikesta tästä, törmäävät tilanteeseen, jossa kaikki heidän hankkimansa tieto kapitalismista ja yrityksensä muuttaa tilannetta – olivatpa ne kuinka taitavia tahansa – ovat lopulta hyödyttömiä. Kapitalistinen todellisuus vastustaa muuttamistaan. Ihmiset eivät kuuntele eivätkä hyväksy ideaa kapitalismin korvaamisesta toisella järjestelmällä. Kuten Mark Fisher sanoi kirjassaan Capitalist Realism: ihmisten on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Punaisen kosmisen kauhun perspektiivistä asian voisi jopa sanoittaa: kapitalismin loppu on maailmanloppu. Kaikki, minkä ihmiset ymmärtävät ja tietävät, on kapitalismia – se muodostaa koko heidän maailmansa. Kukaan ei voi taistella omaa maailmaansa vastaan ja kuvitella voittavansa. Siksi luvassa ei ole voittoa, ei uutta aamunkoittoa, ei voittoa kapitalismista. 

Mikä idea näin synkässä tulkinnassa on – eikö goottilaisen marxismin tai karttuslaisen punaisen kosmisismin pitäisi tarjota jotain lohdullista visiota kamppailuun kapitalismia vastaan, että siinä olisi jotain järkeä? Vakuutan, että tämä on löydettävissä. Jos ihminen lähtee kulkemaan kamppailussaan kapitalismia vastaan goottilaisen kauhutarinan sankarin polkua, hän tulee huomaamaan, ettei kosmisessa kauhutarinassa ole mahdollista olla sankari, musertuu ja vajoaa epätoivoon menettäen kykynsä toimia kapitalismia vastaan. Hän ei kulje perinteistä kommunistin sankarin polkua vaan sen synkkää, murrettua versiota, jonka kosminen kauhu tarjoaa. Päähenkilö ajautuu tapahtumiin, kohtaa vaikeuksia, jotka ylittävät hänen kykynsä, ei kykene voittamaan niitä, muuttuu sisäisesti matkalla saavuttamatta mitään muutosta tai pysyvästi arvokasta, jääden palaamatta tai palaten takaisin rikottuna tai kyvyttömänä olemaan enää osa yhteisöään tai jatkamaan tarinan kulkua. 

Tämä on tapahtunut kerta toisensa jälkeen lukemattomille antikapitalisteille. Väitteeni on tämä: mikäli haluaa, että goottilaisen marxismin opeista on täyttä hyötyä kamppailussa nykyistä yhä mädempää ja kenties myös jatkuvasti feudaalimpia piirteitä saavaa kapitalismia vastaan, ei tähän kamppailuun pidä lähteä sankarina, joka on voittamassa jotakin. On parempi syleillä roolia, joka vastaa kosmisten kauhutarinoiden sankareita. Näiden tarinoiden ytimessä on päähenkilöiden kyvyttömyys saavuttaa todellista voittoa, ja sankaruus syntyy siitä, että he itse kuitenkin valitsevat kamppailla ilman mahdollisuutta voittoon. Kamppailun valitsemisesta itsessään syntyy se, mikä tekee heistä sankareita. He valitsevat, etteivät ole passiivisia tai pakene kauheaa totuutta kieltäytymyksen tai epätietoisuuden valheellisiin pakopaikkoihin – pakopaikkoihin, jotka eivät lopulta anna suojaa kosmisia kauhuja vastaan, ainoastaan piilottavat sen ja vievät vähäisimmänkin mahdollisuuden valita mitään osuutta vaikuttaa tarinan kulkuun. Mielestäni näinä kapitalismin synkkinä mätänemisen aikoina ainut kamppailu, johon modernia kommunistia voi kannustaa, on tämä. Jos hän hyväksyy tarinatyypin, jossa hän näyttelee, kykenee hän jatkamaan kamppailua sen toivottomuudesta huolimatta. Kuten usein sanon: on parempi sytyttää yksi kynttilä loputtomassa pimeydessä kuin itkeä toivottomana valon puutetta. 

Tämä on määritelmäni siitä, mitä on olla sankari kosmisessa kapitalismin kauhutarinassa: toimintaa ilman mahdollisuutta voittoon, kieltäytymistä passiivisuudesta ja saavutusten rajallisuuden hyväksymistä. Niille, joille pelkkä toimijuus ei riitä sankaruuteen, tarjoan vielä yhden mahdollisuuden – mahdollisuuden, joka voi tarjota toimijuutta kehyksessä, jossa kapitalismi on hyväksytty kosmiseksi kauhutarinaksi ilman voiton mahdollisuutta. 

Aiemmin kuvailin, kuinka nykyisin suositussa kosmisessa kauhussa esiintyy usein kultteja ja velhoja, jotka vastoin järkeä ja logiikkaa yrittävät päästä yhteyteen kosmisten kauhujen kanssa. Tämä on helppo rinnastaa kauhutarinamuodossa kaikkiin niihin, jotka yrittävät osakesijoittamisen ja kapitalismin suojelun nimissä saada hyötyä tuhoon tuomitusta järjestelmästä – järjestelmästä, joka uhkaa tuoda mukanaan ekokatastrofin ja yhteiskunnallisen romahduksen sekä ylläpitää loputtomasti eriarvoisuutta, tuskaa ja kärsimystä. Tällainen kapitalismia palvova papisto on kiistatta olemassa, mutta tässä tarinassa voi olla muitakin tahoja. 

Kuten goottilaisen marxilaisuuden teoreettinen kirjallisuus kertoo, kapitalistinen aika luo omat hirviönsä – ja se luo niitä usein ihmisistä, jotka se kokee joko sopimattomiksi tai vaarallisiksi itselleen. Heistä tehdään varoittavia esimerkkejä siitä, mikä ei ole hyvää, mitä tulee pelätä. Kommunisteihin suhtaudutaan kapitalismin alla elävien ihmisten keskuudessa usein suurella vihamielisyydellä ja inhotuksella, ilman perusteita tai ymmärrystä siitä, keitä he ovat ja mitä he tavoittelevat. Voikin siis sanoa, että kapitalistisen yhteiskunnan näkökulmasta kommunistit ovat hirviöitä. Jos tätä ajatusta kehittää pidemmälle, ehkä ainoa asia, mitä kommunistit voivat tässä vaiheessa tehdä, on hyväksyä olevansa hirviöitä. 

Mitäpä jos kosmisen kauhun kuvaamat ja kauhistelemat kultistit eivät olekaan joukolla palvomassa kapitalismia? Entäpä jos osa heistä – kenties kaikkein vaarallisimmat tavallisen ihmisen näkökulmasta – yrittävätkin saada aikaan jotain muuta? Kenties he yrittävät aiheuttaa maailmanlopun? 

Maailmanloppu saattaa olla vahva termi, mutta on ymmärrettävä, että historiallisessa mielessä maailmanloppuja on ollut useita – kaikenloppua ei kuitenkaan vielä koskaan. Jos hyväksymme näkemyksen, että nykyinen maailmamme on niin kapitalismin kyllästämä, että se käytännössä määrittää kokemuksemme todellisuudesta, voimme sanoa: kapitalismi on maailmamme, ja maailmamme on kapitalismi. Tässä tulkinnassa kapitalismi on kuin kammottava, omaa tuhoaan kohti kulkeva kosmisen kauhutarinan jumaluus, joka – ilman itsetietoisuutta – on luonut tai uneksinut meidät nykyiseen muotoomme. Emme kykene ymmärtämään mitään tämän kapitalistisen maailman ulkopuolella. 

Kommunistien ei pidä huijata itseään. Heidän pyrkimyksensä lakkauttaa kapitalismi on sen sisällä eläville hirviömäinen päämäärä. He ovat kosmisen kauhutarinan vaarallisia kultisteja, jotka yrittävät rikkoa todellisuuden ja tuoda sen ulkopuolisia voimia – kuten Luokkatietoisuuden ja Maailmanvallankumouksen – kapitalistisen todellisuuden keskelle. Yksin he eivät voi onnistua, mutta jos he järjestäytyvät, jos heitä on paljon, jos he sytyttelevät kynttilöitään, jakavat vaarallisia ajatuksiaan ja onnistuvat rikkomaan railon kapitalistiseen todellisuuteen – mitä sitten tapahtuisi? Se voisi olla kapitalismin loppu. Se olisi maailmanloppu. Mitä sen jälkeen? Emme voi tietää, koska elämme kapitalistisessa maailmassa ja todellisuudessa, jossa tämä ei ole mahdollista. Eli vaikka kapitalistisessa kosmisessa kauhutarinassa ei ole mahdollisuutta voittoon tai sankaruuteen, kenties tarinalle on kuitenkin mahdollista aiheuttaa loppu. Se voi olla alku uudelle – kenties toisenlaiselle – tarinalle. 

Tässä oli esitykseni siitä, kuinka mielestäni goottilaista marxismia tulisi soveltaa nykyisessä kapitalistisessa tilanteessa. Pyrin tarjoamaan idean siitä, miksi kannattaa kamppailla, vaikkei voittoa kapitalismista olisikaan mahdollista saavuttaa. Kutsun tätä varsin ankeaa mutta oikein ymmärrettynä omalla tavallaan voimaannuttavaa tapaa nähdä kommunistien luokkataistelu nimellä ”punainen kosmisismi”. Se poikkeaa goottilaisen marxilaisuuden valtavirrasta riistämällä toivon – mutta tarjoaa syyn jatkaa kamppailua, vaikka sitä ei ole. Mielestäni tämä on arvokas ajattelumalli niille, jotka haastavat kapitalistisen järjestelmän kauheudessaan. 

Tiedostan, että kirjallisessa mielessä teoriani rikkoo erästä kosmisen kauhun olennaista elementtiä: kapitalismi on luontaisestikin ihmisen luomus ja sen toiminta on riippuvaista ihmisistä. Täten – toisin kuin kosmisen kauhun hirvittävät entiteetit – kapitalismin kauhutarina on lopulta kertomus ihmiskeskeisestä kauhusta, ei sellaisesta, joka tulee ihmiskunnan ymmärryksen ja olemassaolon tuolta puolen. Silti väitän, että kosminen kauhutarina on paras väline välittää se toivottomuus ja mahdottomuus, jonka sen haastajat tulevat kokemaan. Vaikka kapitalismi ei olekaan todellisuudessa kosminen, voisi se yhtä hyvin olla sitä niille, jotka kamppailevat sitä vastaan – niin kattava ja kaikkialle tunkeutuva voima se on. Kapitalismi on kaikista ihmisiin vaikuttavista yhteiskunnallisista asioista lähimpänä kosmisen kauhun entiteettejä ja siten mielestäni enemmän kuin käypä metafora tälle hirvittävälle asialle. Kapitalismi on kosminen kauhutarina – ja me olemme vankina sen sisällä, ilman mahdollisuutta päästä sen ulkopuolelle, saati voittaa sitä. Tämä ei ole silti syy lopettaa taistelua – pikemminkin se on kannustus jatkaa sitä. 

Kapitalismi on kauhutarina – osa I

Lähteet 

• Marx, Karl. Pääoma osa 1.
• Marx, Karl. Capital: A Critique of Political Economy vol.1.
• Marx, Karl. Kommunistinen manifesti.
• Cohen, Margaret. Profane Illumination Walter Benjamin and the Paris of Surrealist Revolution.
• Greenway, Jon. Capitalism, a Horror Story. 
• McNally, David. Monsters of the Market: Zombies, Vampires and Global Capitalism.
• Gooch, Joshua. Capitalism Hates You: Marxism and the New Horror Film.
• Waisley, Graham. Stealing Cthulhu – Annotated, and Proof Version.

Jari Karttunen 
DSL:n pääsihteeri