Jari Karttunen. Julkaistu Tiedonantaja-lehden numerossa 7/2019
Leninin mukaan imperialismi on kapitalismin viimeinen ja kehittynein aste. Kapitalismi tarvitsee monopolistista rakennettaan ja alikehittämiään siirtomaita toimiakseen. Leninin kuvaamien siirtomaaimperiumien aika kuitenkin päättyi. Eurooppalaisten hallitsemat siirtomaat itsenäistyivät 50- ja 70- lukujen välisenä aika. Useimmat siirtomaat, kuten Intia ja Ghana itsenäistyivät ilman sotilaallista kamppailua. Toiset, kuten Angola ja Vietnam itsenäistyivät vapaustaistelun seurauksena. Kuinka monopolistinen kapitalismi pystyi jatkamaan, vaikka olikin riippuvainen riistettävistä siirtomaistaan? Vastaus on, että imperialismi sopeutui uuteen aikaan ja muutti muotoaan.
Kirjassaan Uuskolonialismi-imperialismin viimeinen vaihe Ghanan ensimmäinen presidentti ja Afrikan itsenäisyystaistelun edelläkävijä Kwame Nkrumah määritteli uuskolonialismin olevan viimeisin ja mahdollisesti salakavalin ja vaarallisin imperialismin vaihe. Hänen mukaansa modernissa maailmassa ei enää ollut mahdollista kontrolloida siirtomaita perinteisen imperialismin keinoin. Hallinnan tarvetta varten kehittyi uuskolonialistinen hallintamenetelmä. Nkrumah määritteli uuskolonialismin seuraavasti:
”Uuskolonialismin kohteeksi joutunut valtio on teoriassa itsenäinen ja täyttää ulkoisesti kaikki kansainvälisesti tunnustetut itsemääräämisoikeuden elementit. Todellisuudessa sen taloudellinen järjestelmä ja sen myötä poliittinen toiminta on ohjattu ulkoapäin.”
Uuskolonialismin monet kahleet
Uuskolonialismi kontrolloi kohdemaataan taloudellisella, poliittisella ja kulttuurisella tasolla. Tärkein uuskolonialistisen hallinnan päämäärä on saavuttaa kohdemaan taloudellisen järjestelmän hallinta. Tämän taloudellisen kontrollin saavuttamiseen on monia menetelmiä. Kohdemaan taloutta voidaan kontrolloida passiivisesti tai aktiivisesti.
Tärkeä passiivinen uuskolonialistista riippuvuutta ylläpitävä tekijä syntyy imperialististen maiden paremmasta asemasta maailman markkinoilla. Teollistuneet maat voivat sanella köyhemmille hinnan, jolla ne suostuvat ostamaan raaka-aineita. Koska useimmat alikehitetyt maat tuottavat vain muutamaa tuotetta, on niiden pakko myydä tuotteensa tällä hinnalla, sillä kukaan ei tarjoa niistä enempää. Tuotannon lisääminen vain laskee hintaa entisestään, mikä hyödyttää erityisesti näitä tuotteita ostavia ja jatkojalostavia teollisuusmaita. Imperialistiset maat myös dominoivat maailman laivayhtiöitä ja kuljetustoimintaa. Kehitysmaat joutuvat maksamaan raaka-aineviennistään osansa teollisuusmaille.
Aktiivinen taloudellinen uuskolonialismi toimii yleensä lainojen ja rahoituksen muodossa. Koska monopolikapitalistit kontrolloivat maailman pankkeja ja rahoituslaitoksia, ne myös määräävät lainoista ja luotonannosta kehitysmaille. Korkeiden korkojen avulla ne voivat ottaa osansa kehittyvien maiden tuotannosta. Lisäksi kehitysmaat joutuvat kohtaamaan monipuolisen ja tiukasti kahlitsevan järjestelmän, jota kutsutaan kehitysavuksi.
Kehitysapu on kenties tärkein aktiivisen uuskolonialismin työväline. Kehitysapu, jota kehittyneemmät imperialistiset valtiot antavat kehitysmaille on kriittisesti tarkasteltuna imperialistinen mekanismi. Kehitysapu muodostaa suoran riippuvaisuussuhteen avun antajan ja saajan välille. Kehitysapu vaikuttaa ennen kaikkea taloudellisen riippuvaisuussuhteen luomiseen, mutta sen vaikutukset heijastuvat myös politiikan, kulttuurin ja koulutuksen tasolle. Kehitysapu on yleensä lainamuotoista, joten se sitoo taloudellisesti avunsaajan maksamaan korkoja. Yleensä apu tuo mukanaan myös monia ehtoja, kuten velvoituksen käyttää apua tietyntyyppiseen teknologiaan, velvoitus ostaa sillä asioita määrätyltä tavarantoimittajalta sekä avunantajan tarjoamien avustajien käyttäminen ja totteleminen. Lisäksi avun ehtona voi olla kauppasopimuksia, vaatimuksia lainsäädännöllisistä ratkaisuista ja muita poliittista liikkumavaraa rajoittavia ehtoja.
Kaiken kaikkiaan kansainvälinen kehitysapu nähdään alikehitysteoreetikkojen keskuudessa uuskolonialistiseksi – siis imperialistiseksi elementiksi, koska se ulottaa avunantajamaan vaikutusvallan vastaanottajan ylitse ja vaikuttaa suoraan vastaanottajan yhteiskunnan kehitykseen ja rakenteeseen. Kehitysavun rooli alikehittäjänä on pelottava, mutta tarjoaa yhden vastauksen siihen miksi vuosikymmenien kehitysapu ei ole nostanut kehitysmaita pois köyhyydestä. Kehitysapu tuottaa kehityksen sijaan alikehitystä. Se alikehittää kohteensa yhteiskunnalliset rakenteet niin, ettei avunsaaja kykene enää pärjäämään ilman kehitysapua tai tulemaan toimeen ilman taloudellista riippuvaisuussuhdetta avun antajaan.
Sotilastukikohdat ja sotilaallinen apu ovat melko suoria keinoja hallita kohdemaan politiikkaa ja sitoa se imperialistiseen isäntäänsä. Sotilaallisen tuen antaminen paikallisessa konfliktissa on perinteinen uuskolonialistinen kontrollikeino. Kun imperialistinen valtio on sekaantunut alueelliseen sotilaalliseen konfliktiin, huomaa avustettava usein olevansa riippuvainen avunantajastaan. Sotilastukikohdat puolestaan mahdollistavat imperialistien kyvyn heijastaa sotilaallista voimaa ja edistää alueellisia pyrkimyksiään. Näitä tukikohtia ja avustussuhdetta voidaan pakon tullen käyttää perinteisemmän imperialismin menetelmien toteuttamiseen. Perinteisiä menetelmiä ovat salamurhat, vallankaappaukset ja jopa miehitykset, joita käytetään jos on pakko. Yleensä menetelmät ovat kuitenkin hienostuneempia, kuten lahjontaa, mustamaalaamista, kiristämistä ja rahallista tukea sopiville puolueille.
Kohdemaan politiikan hallinta talouden ja tuen avulla on hyvä menetelmä. Myös muuhun yhteiskuntarakenteeseen voidaan vaikuttaa asiantuntijoiden ja hallintomallien viemisen avulla.
Imperialistinen valtio voi tarjota apuaan esimerkiksi hallinnon, oikeuslaitoksen, poliisivoimien, terveydenhuollon ja koulutuslaitoksen kehittämiseksi. Samalla nämä instituutiot muokataan kehittäjien haluamaan muotoon.
Uuskolonialismin mekanismeja ovat myös viestintäverkostojen kuten televisio ja radiokanavien omistaminen sekä niiden sisältöön vaikuttaminen. Tyypillisesti uuskolonisoitu valtio on uutisvirtansa suhteen pitkälti isäntänsä antamien tietojen varassa. Uuskolonialismin ilmiö on myös elokuvien ja uutisten tuottaminen kohdemaan asukkaille. Kulttuuriset elementit myyvät tietynlaista elämäntapaa ja kuvaavat kapitalismin loistoa ja imperialistisen maan kykyjä ja mahtavuutta.
Kansainväliset ihmistenvaihtoverkostot ovat myös hallintakeino. Uskonnollinen lähetystyö oli jo perinteisen imperialismin aikaan keino alistaa toisia kulttuureja ja tämä jatkuu edelleen. Kansainvälisten yritysverkostojen keinona on sitoa paikallisten taloudellisten eliittien edut yhteen imperialististen kapitalistien kanssa. Kansainvälisen opiskelijavaihdon myötä kehitysmaat menettävät suuren osan ammattilaisistaan länsimaihin. Ne jotka palaavat, ovat saaneet koulutuksensa lännessä ja läntisiä hegemonioita tukevat asenteet.
Uuskolonialismin seuraukset ovat ankarat. Uuskolonialismin kohdemaa alikehittyy ja muuttuu riippuvaiseksi alistajastaan. Se kykenee selviämään pintapuolisesti itsenäisenä valtiona, muttei kykene kehittymään haastajaksi imperialistisille valtioille. Uuskolonialismi on ovela reaktio kapitalistilta, mutta se on osin pakon sanelema. Kuten Lenin totesi, imperialistisen vaiheen kapitalismi tarvitsee siirtomaansa ja uuskolonialismi on vain keino jatkaa tätä kontrollia tilanteessa, jossa suora kontrolli ei enää tule kysymykseen. Sosialistisen vaihtoehdon olemassaolo tarjosi yhden keinon pois alikehityksestä ja monet kehitysmaat seurasivatkin tätä polkua. Valitettavasti useimmat sosialistiset kehitysmaat eivät kyenneet saavuttamaan tätä lopputulosta ennen sosialismin romahdusta 1990-luvulla.
Kapitalismin kasvu irti valtiosta
Uuskolonialismin aika toimi airuena sille kehitykselle, joka oli alkanut jo Leninin aikoihin. Monopolistinen kapitalismi kasvoi irti riippuvaisuudestaan isäntänään toimineista imperialistisista valtioista. Tämä kehitys pääsi valloilleen 1970-luvulla ja johti lopulta uuteen ja epävakaaseen vaiheeseen imperialistisen kapitalismin sisällä.
Imperialismin ja varhaisen uuskolonialismin ajan monopolistinen yritys oli kansallinen ja myöhemmin monikansallinen yritys. Se nautti hyödyistä, joita sai isäntämaansa taloudellisesti dominoimista alueista. Se toimi yhteistyössä isäntämaansa poliittisen eliitin kanssa ja oli sidoksissa isäntämaahansa näiden yhteisten etujen välityksellä. Tämän suhteen ansiosta se toi kehitysmaista riistämänsä lisäarvon isäntämaahansa ja mahdollisti siellä alueellisen kehityksen keskittymisen.
Uuskolonialismin myöhäisemmässä vaiheessa syntyivät ylikansalliset yritykset. Ne olivat todellisia uuskolonialistisen ajan menestyjiä. Ne olivat niin vahvoja, että olivat irrottautuneet isäntämaidensa otteesta ja olivat vapaita liikkumaan ja toimimaan kaikkialla maailmassa. Vaikka entinen isäntämaa usein tukeekin niitä yhä yrityksen taloudellisen ja poliittisen vaikutusvallan takia, ei ylikansallisella yrityksellä ole selviä syitä sitoutua pääomiensa keskittämiseen entiseen emämaahan. Se voi luoda vastaavia sopimuksia kaikkien muidenkin valtioiden kanssa, jossa se toimii. Tämän vapauden ansiosta se on vapaa toimimaan ja kehittämään mitä tahansa aluetta sen mukaan kuin sille parhaiten sopi. Tämä johti lopulta koko pitkään rakennetun lännen hyväksi toimivan alikehitysrakenteen murtumiseen.
Kehitysmaiden nousu
Alikehitysteorian mukaan taloudelliset riippuvaisuussuhteet pitäisivät kehitysmaat suhteellisesti aina jäljessä teollistuneista maista, elleivät nämä kumoaisi tätä suhdetta sosialismin avulla. Näyttää kuitenkin siltä, että reaalisosialismin romahduksen jälkeen kehitysmaat alkoivat viimeinkin kehittyä. Mitä tapahtui? Vaikuttaa siltä, että Marx oli lopulta oikeassa ennustaessaan, että kapitalistinen levittäytyminen johti lopulta siihen, että kehitysmaihin nousi kilpaileva kapitalistiluokka. Yritykset menivät sinne, missä tuotanto oli halvinta. Pääoma alkoi kertymään kehitysmaihin kuten Marx ennusti.
Ilmeisestikin alikehitysprosessi oli puutteellinen ja kehitysmaat pystyivät kehittymään. Joidenkin mielestä tämä tapahtui, koska kapitalismi oli viimeinkin vapaata ja pystyi jakamaan vaurautta globaalisti. Heidän mukaansa sosialismin romahdus ja kapitalismin syleileminen vei koko maapallon kohti vaurautta ja parempaa huomista. Ehkä, tai sitten tämä oli askel uudelle kehitykselle kapitalismin historiassa. Kenties sosialistisen blokin hajoaminen katkaisi viimeisen siteen, joka globaalilla monopolikapitalismilla oli enää länteen? Suuren vihollisen heikkeneminen vapautti ylikansalliset yritykset lopullisesti tarpeesta keskittää varallisuutta länteen. 2000-luvun alussa globalismista puhuttiin jatkuvasti. Länneltä ryöstettiin sen etuoikeus ylikehitykseen. Kehitysmaihin alkoi kasvamaan keskiluokka ja varsinkin äärimmäisten rikkaiden ihmisten joukko. Samalla lännen keskiluokat lakkasivat rikastumasta ja alkoivat jopa köyhtymään.
Toisaalta myös alikehitysteoria pitää osin pintansa. Valtaosa kehitysmaiden noususta selittyy valtavan Kiinan nousulla ja sillä, että onnistui rikkomaan lännen mekanismit kontrolloida maailman taloutta, raaka-aineita ja politiikkaa. Kiinan nousu on poikkeustapaus alikehitysteorian silmissä, sillä se nousi vaurauteen kehitysmaana ja tulemalla mukaan maailmanmarkkinoille. Valtaosa kehitysmaista pysyi roolissaan Kiinan nousuun asti. Ne keskittyivät raaka-aineisiin, maataloustuotteisiin ja vähemmän vaativaan teolliseen tuotantoon kehittymättä samalle tasolle kun teollistuneet maat.
Alikehitysteorian puolustajat huomauttavat, että Kiina kykeni vaurastumaan koska se oli sosialistinen, omavaraisuuteen perustunut suuri talous, jolla oli paljon resursseja. Se onnistui keskittämään merkittävän määrän pääomaa, koska ei koskaan joutunut alikehityksen piiriin. Se oli itse rakentanut infrastruktuurinsa ja luonut oman koulutusjärjestelmänsä. Kun Kiina avasi sitten itsensä osin markkinataloudelle, se oli kehittymätön muttei alikehitetty. Tämän seurauksena se kykeni saamaan täyden hyödyn kapitalismin toiminnasta alueellaan ja kehittyi nopeasti taloudellisesti niin merkittäväksi, ettei sen alikehittäminen enää onnistunut. Päinvastoin Kiina alkoi vaikuttamaan maailman talousjärjestelmään siten, että jopa muutkin kehitysmaat alkoivat kehittymään. Kriittiset sanovat, että seuraava vaihe on se missä Kiina alkaa alikehittämään muuta maailmaa, mukaan lukien länttä, mutta tällä hetkellä tilanne on ettei läntinen kapitalismi enää kykene pitämään yllä alikehitystä perinteisin konstein.
Monopolistinen kapitalismi kriisissä
Kapitalismin vapautuminen ja alikehitysmekanismin rikkoontuminen on johtamassa kapitalismin tulevaisuudessa uuteen kriisiin, johon sillä ei ole helppoja ratkaisuja. Kehitysmaiden markkinat kutsuvat ja läntiset ydinalueet taantuvat. Hetkittäisten voittojen jälkeen alkaa ongelmien aika, kun kehittyvät markkinat saavuttavat entisten kehittyneiden markkinoiden tason ja talouskasvu hidastuu jälleen. Kapitalismin toiminnan kannalta muodostuu ongelmaksi se, että järjestelmä tarvitsee toimiakseen sekä valtioiden sisäisiä että välisiä varallisuuseroja. Tämän varallisuuseron tasoittuminen johtaa lopulta voitonsuhdeluvun alentumiseen ja kapitalismin lopulliseen kriisiytymiseen. Maailman talouskriisi 2008 oli merkki tästä kehityksestä ja sitä seuraava kriisi on jo ovella.
Miten monopolikapitalistinen järjestelmä reagoi tilanteen muutokseen? On havaittavissa haaveilua paluusta takaisin entisiin imperialistisiin rakenteisiin. Entinen supervalta Yhdysvallat koitti ratkoa ongelmiaan perinteisellä imperialistisella valloitussodilla 2000-luvun alussa. Tarkoitus oli saada Lähi-idän öljy ja muut raaka-aineet hallintaan ja varmistaa sillä talouden kasvu. Tämä menetelmä osoittautui toimimattomaksi, sillä sotilaallisen imperialismin ylläpito söi enemmän resursseja kuin hyödytti. Tämän jälkeen se vetäytyi sisäänpäin harjoittamaan kotimarkkinoita suojelevaa politiikkaa. Tämä on luontevaa taantuville valtakunnille, jotka eivät enää kykene selviämään kilpailusta ilman monopolinsa tuomia etuja.
Monopolistisen kapitalismin on keksittävä uusia keinoja selviytyäkseen. Yksi menetelmä on uuskolonisoida nykyisiä teollisuusmaita. Heikkojen, ”talousasiantuntijoita” seuraavien hallituksien pyrkimykset kaupallistaa terveydenhuolto, tuhota ay-liike, murtaa sosiaaliturva, hajottaa koulutusjärjestelmä ja yksityistää valtion infrastruktuuri tarjoavat mahdollisuuden uusien voittojen tekemiseen. Teollisuusmaiden sisäisestä kasvavasta uuskolonialismista on havaittavissa merkkejä Suomessakin. Toinen vaihtoehto on keksiä uusia tapoja pitää uuskolonialistinen järjestelmä ja alikehitys käynnissä.
Vihreä imperialismi – uuskolonialismin viimeinen menetelmä?
Erääksi uudeksi keinoksi luoda alikehityssuhteita teollisuusmaiden ja kehitysmaiden välille on esitetty ”vihreää imperialismia” tai ”ekoimperialismia”. Toistaiseksi enemmistö termin käyttäjistä on ollut kapitalismin puolestapuhujia, kuten Paul Driessen kirjassaan Green Power, Black Death. Hänen päämääränsä on mustamaalata kapitalistisen ympäristökriisin synnyttämää ympäristöliikettä, osoittaen monien sen päämäärien olevan rakenteeltaan imperialistisia. Driessen väittää, että ympäristönsuojelun varjolla vahingoitetaan kehitysmaiden talouskasvua sekä päätäntävaltaa ja muutenkin tehdään vahinkoa sekä kehitysmaiden ihmisille että kapitalismille. Driessen on osittain oikeassa vaikka onkin tehnyt vääriä johtopäätöksiä varsinkin tuomitessaan ympäristöliikkeen antikapitalistiseksi.
Ympäristönsuojelua on käytetty ja tullaan käyttämään imperialismin välineenä. Siirtomaakaudella luonnonsuojelualueiden avulla tuhottiin alkuperäisasukkaiden elinkeinot. Nykyaikana taloudellisen kehitysavun ehtoihin on liitetty vaatimukset siitä, että sitä käytetään vain puhtaiden ja vihreiden energiantuotannon keinoihin. Vihreyden vaatimukset rajoittavat kehitysmaan energiantuotannon kehitystä menetelmiin, jotka estävät sitä saavuttamasta modernia teollistuneen maan elintasoa. Vihreydestä näin ollen tulee peruste rikkaammalle maalle sanella, mitä köyhempi maa voi tehdä. Tässä kehityksessä on helppo nähdä potentiaalia uuskolonialismiin ja alikehityksen ylläpitoon. Vihreä imperialismi on mielestäni todellinen uuskolonialistinen elementti ja se on otettava mukaan marxilaiseen ja alikehitysanalyysiin.
Driessen ei kapitalismia ihailevassa sokeudessaan ymmärrä, ettei ympäristökriisiä ole keksitty kapitalistisen toiminnan haittaamiseksi, kuten hän väittää. Sen sijaan vaikuttaa, että monopolikapitalismi sopeutuu itse sekä aikaansaamaansa ympäristökriisiin että maailmantalouden muutoksiin kirjoittamalla ympäristökriisin ratkaisut osaksi uuskolonialistista rakennetta, joiden avulla se kykenee pitämään yllä alikehitystä ja hillitsemään voitonsuhdeluvun laskua.
”Vihreän imperialismin” olemassaolo asettaa paineita saada ympäristöliike ymmärtämään roolinsa mahdollisen uuskolonialistisen rakenteen osana ja tekemään oikeanlaisia korjauksia tuomalla marxilainen teoria mukaan ympäristöliikkeeseen ja tarttumalla kapitalistisen järjestelmän luomiin ongelmiin kokonaisuutena. Lopullisena päätöksenä esitelmälleni voisin sanoa, että imperialismin aika jatkuu yhä. Sen ote maailmasta saattaa kuitenkin olla heikkenemässä ja tämä voi johtaa sen loppuun jos työväenluokka yhdistää voimansa ja vapauttaa itsensä.
Lähteet:
Marx, Karl, Pääoma 1-3
Lenin, Vladimir, Imperialismi, kapitalismin korkein aste
Gunder Frank, Andre, Kapitalismi ja alikehitys latinalaisessa Amerikassa
Magdoff, Harry, Imperialismin aikakausi
Hakanen, Yrjö, Imperialismi ja sosialismi tänään
Nkrumah, Kwame, Neo-Colonialism- the Last Stage of Imperialism
Drissen, Paul, Ecoimperialism: Green Power, Black Death
Hayter, Teresa, Aid as Imperialism
Karttunen, Jari, ”Kiväärin tähtäimestä kameran linssille” Miksi luontoa suojeltiin Keniassa 1911-1973 välisenä aikana?”
Karttunen, Jari, ”Sovereignty and Agency vis-à-vis Green Economy Pressures: Energy Politics”