Jari Karttunen. Julkaistu Tiedonantaja-lehden numerossa 6/2019
Imperialismi ja alikehitys ovat eräät kapitalistisen järjestelmän valtarakenteen peruselementeistä. Tämän kirjoituksen tarkoitus on perehdyttää lukijat näiden koko nykyistä maailmaa koskettavien rakenteiden analyysiin. Tässä tekstissä on tarkoitus käydä läpi imperialismin rakenne sekä historia ja osoittaa kuinka se on vääristänyt maailman taloudelliset rakenteet alikehittämällä suurimman osan maailmasta. Tarkoitus on myös osoittaa imperialistisen valtarakenteen jatkumo aina nykypäivään asti.
Imperialismiksi ymmärretään yleensä toimet, joita suurvallat kohdistavat itseään heikompien maiden politiikkaan ja alueelliseen koskemattomuuteen omien etujensa saavuttamiseksi. Tämä on imperialismia. Historiaan perehtyneet kokevat imperialismin liittyvän läheisesti eurooppalaisten valloittamiin siirtomaihin. Nekin olivat imperialismia. Joissakin piireissä ollaan huolestuneita amerikkalaisen kulttuurin leviämisestä median ja viihteen välityksillä. Myös tämän ilmiön voi nähdä osana imperialismia. Kuitenkin imperialismi ja sen vaikutukset ovat hyvin laaja ja kiistelty aihepiiri. Omassa tekstissäni pureudun aiheeseen marxilaisen ja sen johdannaisen riippuvaisuusteorian sekä muiden myöhempien tutkimusten pohjalta.
Kun aloitetaan käsittelemään marxilaisen perinteen mukaista määritelmää imperialismista, on syytä aloittaa Marxista itsestään. On todettava, ettei Marx koskaan puhunut paljoakaan imperialismista, eikä syventynyt aiheeseen. Yhteenvetona voisi esittää Marxin katsoneen kapitalismissa olevan pohjimmiltaan kysymys palkkatyöläisten ja kapitalistien välisestä alistussuhteesta. Luokkien välinen kilpailu tuottaa teknisen edistymisen. Hänen mallissaan kapitalismi ei tarvitse periferiaa tai syrjäseutua selviytyäkseen, mutta käyttää sitä voittojen saamisen jos tällainen alue on käsillä. Ennen teollistumista kapitalismi ei välttämättä muuttanut siihen yhteydessä olevia alueita. Teollistumisen jälkeen hän katsoi kapitalistisen valloituksen voivan toimia edistyksellisenä, joskin brutaalina mekanismina, joka kykeni tuottamaan teollistumista ja kehittyneitä rakenteita. Se, että kapitalismi kehittyi nopeasti Euroopassa ja sen hidas tunkeutuminen ulkopuolelle johtui tuotantosuhteiden välisestä erosta alueiden välillä. Marx siis katsoi eurooppalaisten valta-aseman olevan seurausta tästä erosta. Tämä eroaa esimerkiksi riippuvaisuusteorian kannattajien näkemyksistä, jonka mukaan Euroopan ulkopuolinen alikehitys oli seurausta juuri tästä eurooppalaisten valta-asetelmasta.
Marx ei kuitenkaan koskaan perehtynyt vakavissaan imperialismiin. Hän kuoli ennen kuin imperialistinen vaihe saavutti huippunsa. Todellinen marxilaisen teorian uranuurtaja oli Lenin, joka käsitteli kysymystä klassikkoteoksessaan: Imperialismi, kapitalismin korkein vaihe. Imperialismi terminä oli otettu käyttöön 1800-luvun loppupuolella kuvaamaan positiivisessa mielessä brittiläisen imperiumin maailmanvaltaa. Termin sävy oli useimmille positiivinen ja se merkitsi lähinnä oikeutettua eurooppalaista pyrkimystä maa-alueiden valtaamiseen. Leninin käsitys poikkesi tästä katsantokannasta ja laajensi imperialismin kuvaamaan tietynlaista vaihetta kapitalistisessa talousjärjestelmässä.
Lenin kirjoitti seuraavanlaisen määritelmän imperialismista:
”Jos olisi annettava mahdollisimman lyhyt määritelmä imperialismista, niin pitäisi sanoa, että imperialismi on kapitalismin monopolistinen vaihe. – – Imperialismi on kapitalismia sillä kehitysasteella, jolloin on muodostunut monopolien ja finanssipääoman herruus, pääoman vienti saanut huomattavan merkityksen, kansainväliset trustit aloittaneet maailman jakamisen ja maapallon koko alueen jakaminen suurimpien kapitalististen maiden kesken on päättynyt. – – imperialismille on oleellista muutamien suurvaltojen kilpataistelu hegemoniasta, ts. pyrkimys maiden valtaukseen, ei siinä määrin suorastaan itseään varten kuin vastustajan heikentämiseksi ja sen hegemonian järkyttämiseksi.”
Leninin luoman määritelmän mukaan imperialistisessa taloudessa on siis viisi keskeistä tuntomerkkiä:
- Tuotannon ja pääomien keskittyminen on edennyt niin pitkälle, että se on luonut monopolirakenteen, joka hallitsee taloudellista elämää.
- Pankki- ja teollisuuspääoma ovat sulautuneet yhteen ja muodostavat finanssitaloudesta voimansa saavan talousoligarkian.
- Pääoman viennin merkitys korostuu tavaran viennin kustannuksella.
- Kapitalistien välille on muodostunut kansainvälisiä monopolistisia liittoumia, jotka läänittävät maailman hyödyntämisalueekseen.
- Maapallo on maantieteellisesti jaettu suurimpien kapitalistivaltojen kesken.
Imperialistisen vaiheen kapitalismi oli Leninin mielestä kapitalismin kehittynein muoto ja erosi olemukseltaan edeltävästä kapitalismista. Hänen mukaansa imperialistisen vaiheen kapitalismi vaatii toimiakseen monopolistista rakennetta, joka toi yksinoikeuden siirtomaiden työvoiman, luonnonvarjojen ja markkinoiden hyödyntämiseen. Imperialismin ylläpitäminen vaati jatkuvaa rahapääoman käyttöä kolonialismin ylläpitoon, mutta tämän kustannukset maksoi työväenluokka, ei talousoligarkia. Kapitalistin kannalta imperialismin saavutettuna etuna on se, että kapitalistien kotimaassa ylimääräiset voitot, joita siirtomaiden talouden ja ihmisten hyväksikäyttäminen tuotti, voitiin käyttää työväenluokan lahjomiseen ja luokkavallankumouksen lykkäämiseen.
Lenin katsoi ensimmäisen maailmansodan, johtuneen siitä, että kun kaikki oli jo jaettu siirtomaavaltojen kesken, joutuivat nämä nyt taistelemaan keskenään voidakseen omia lisää imperialistisen talousjärjestelmän vaatimia alueita ja resursseja. Kaikkiaan Leninin imperialismiteoria on toimiva ja monet sen elementit kestävät hyvin tarkastelua myös nykyajan perspektiivistä. Kuitenkin tarkastellaksemme imperialismia syvällisemmin haluan nostaa esille myös marxilaisen teorian johdannaisen eli riippuvaisuus ts. alikehitysteorian.
Alikehitysteoria
Alikehitysteoria pyrkii vastaamaan siihen, miksi kapitalistinen valloitus ja sen mukanaan tuoma teknillinen kehitys ei näyttänyt kykenevän nostamaan kaikkia kapitalismin alaisuudessa olevia maita samalle kehitystasolle. Köyhät maat pysyivät köyhinä ja rikkaat rikkaina, huolimatta siitä, että imperialistisen pääomaviennin olisi pitänyt köyhdyttää emämaata ja kehittää siirtomaata. Näin ei kuitenkaan vaikuttanut käyvän. Alikehitysteoreetikot tarjoavat tähän kysymykseen vastauksia. Heidän mukaansa tähän syyllisiä ovat Leninin mainitsemat monopolirakenteet, joiden turvin imperialismia harjoittava taho riistäessään siirtomaata, samalla tekee sen taloudellisesta rakenteesta viallisen, alikehitetyn.
Leninin talouspohjaisesta tulkinnasta poiketen alikehitysteoreetikot katsovat eurooppalaisen imperialismin alkuhetken ajoittuvan 1500-luvun löytöretkien aikaan. Silloin Euroopan reunalla olevat valtiot Portugali ja Espanja levittäytyivät ”uuteen maailman”. Kontakti eurooppalaisiin oli tuhoisa. Kohtaaminen eurooppalaisten kanssa aiheutti Amerikoissa maailmanlopun tautiepidemioiden muodossa ja yli 95% alkuperäisväestöstä kuoli tauteihin seuraavan sadan vuoden kuluessa. Tämä pehmitti mantereen eurooppalaisten valtaukselle. Mantereelle perustettiin siirtokuntia, joiden tehtävänä oli toimittaa resursseja emämaihinsa. Harvat jäljelle jääneet alkuperäisasukkaat alistettiin eurooppalaisten työvoimaksi. Ranskalaiset, britit ja hollantilaiset levittäytyivät espanjalaisten ja portugalilaisten jäljessä ja seurasivat esimerkkiä.
Alkuperäisväestö nähtiin luonnonvarana, jonka kuolleisuus oli valitettavan suurta. Täyttääkseen siirtomaiden työvoiman tarvetta eurooppalaiset aloittivat käymään orjakauppaa länsi- ja Keski-Afrikan kuningaskuntien kanssa, perustaen samalla kauppa-asemia tälle vihamieliselle mantereelle, sekä kolonisoiden sen eteläisen kärjen joka oli elinkelpoinen eurooppalaisille. Orjakaupan ympärille syntyi säännöllinen maailmankauppa, joka johti Euroopan kehitykseen ja muun maailman alikehitykseen. Afrikan alikehitys alkoi tästä hetkestä. Orjakauppa kiinnitti Afrikan siten maailmankauppaan, että sen halutuin kauppatavara oli ihmiset. Tämän seuraus oli se, että Afrikan väkiluvun ja työvoiman kasvu pysähtyi vuosisadoiksi ja mantereen omat kauppareitit ja tuotanto taantuivat, sekä keskittyivät palvelemaan orjakaupan tarpeita.
Uuden maan eurooppalaisten siirtokuntien tehtävä oli varsinkin alkuun kullan, hopean ja maataloustuotteiden kuten sokerin ja tupakan tuottaminen emämaidensa tarpeisiin. Emämaat myös hallitsivat siirtokuntien kauppaa ja valikoidut taloudelliset eliitit keräsivät hyödyn kaikesta tästä. Tämä prosessi on merkittävässä roolissa imperialistisen rakenteen kehityksessä ja on avainasemassa alikehityksen syntymiseen latinalaiseen Amerikkaan. Mantereen talousjärjestelmä rakennettiin sellaiseksi, että ainoa rooli mitä se kykeni suorittamaan osana maailman kauppajärjestelmää, myös esti sitä saavuttamasta emämaitaan taloudellisesti. Myöhemmin eurooppalaisten dominanssi levisi Aasian ja muualle maailmaan, tuoden mukanaan rakenteet, jotka kahlitsivat niiden osaksi joutuneet Euroopan ulkopuoliset alueet.
Kirjassaan Kapitalismi ja alikehitys Latinalaisessa Amerikassa Andre Gunder Frank kuvailee imperialismia, sen monopolirakenteita ja merkitystä niille maille, jotka joutuvat sen kohteeksi. Olennaisinta ns. alikehitysteoriassa on se, että samalla kun imperialistinen valtio riistää valtaansa joutunutta aluetta, se ei vain ryöstä tältä alueelta luonnonvaroja ja lisäarvoa, se myös samalla alikehittää tämän alueen. Alikehitys on pahempi tila kuin olla vain kehittymätön, koska alikehittyneen maan rakenteet on saatettu sellaisiksi, etteivät ne pidä sisällään potentiaalia täysin toimivaan taloudelliseen järjestelmään. Alikehityksellä tarkoitetaan sitä, että sen kohteena olevan alueen tuotanto, omistus, hallintorakenne, poliittinen järjestelmä ja kaupankäynti muokkautuu sellaiseen rakenteeksi, jonka kaikesta tuottamasta ylijäämästä merkittävä osa menee automaattisesti imperialistisen keskuksen hyväksi.
Koska riistoa ei voi tehokkaasti tehdä ilman tiettyjä kehittyneitä rakenteita, kehittää imperialistinen järjestelmä tiettyjä alueita riistonsa kohteesta, mutta vain kapeasti ja siten, että kykenee saamaan haluamansa. Kuitenkin koska tämä kehitys on tarkoitettu pääoman viemiseen imperialistille, ei ylijäämää jää paikallisille kapitalisteille kilpailevan kehityksen aikaansaamiseen. Vastaavasti alikehitetyn keskuksen kapitalistit pyrkivät riistämään muita alueen keskuksia saadakseen korvattua menettämänsä lisäarvon, mikä ulottaa alikehittymisen ketjun aina yhteiskunnan alimmalle tasolle. Lopputuloksena on se, että alikehitetyssä maassa millekään yhteiskunnan tasolle ei pysty kertymään riittävästi ylijäämää, jotta se voisi saavuttaa johtavia kapitalistisia maita, jotka ovat alikehittäneet sen.
Alikehitettyjen maiden kääntöpuolena on keskuksena toimivan imperialistisen maan ylikehitys. Ryöstämällään lisäarvolla sen kapitalistinen luokka voi käydä imperialistisia valloitussotia, kehittää tuotantokoneistojaan entuudestaan, lahjoa työväenluokkaansa sosiaaliturvalla sekä varmistaa imperialistista hegemoniaansa. Voi myös katsoa, että tämä on ollut mekanismi, jolla teollistunut ”pohjoinen” on kyennyt pitämään voiton suhdeluvun positiivisena sen laskutaipumuksista huolimatta. Samalla se kuitenkin on imenyt kehittymispotentiaalin koko köyhästä ”etelästä” pitäen siellä voiton suhdeluvun jatkuvasti keinotekoisen alhaalla, sitoen ne kuitenkin osaksi kapitalistista järjestelmää. Tässä kohtaa alikehitysteoria ja Leninin teoria kohtaavat. Imperialistisessa vaiheessa oleva kapitalistinen järjestelmä tarvitsee alikehitettyä maailmaa, siirtomaita ja niiden mahdollistamia monopolirakenteita selvitäkseen.
Leninin aika ja sitä seuraavien vuosikymmenien ajanjakso oli klassisen imperialismin kulta-aikaa.
Pintapuolisesti sen näkyvin elementti oli Euroopan suurvaltojen hallitsemat siirtomaat, joita imperialistiset kapitalistit pystyivät käyttämään halpojen raaka-aineiden lähteenä. Siirtomaavallat olivat läsnä näissä siirtomaissa sotilaallisesti ja hallinnollisesti. Alkuperäisväestö oli alistettu eurooppalaisten valtaan ja myös määritelty rodullisesti huonommaksi. Aasia, Australia, Oseania ja Afrikka oli alistettu näin ja vain muutamat vahvimmat alkuperäiset valtakunnat olivat enää olemassa. Vain Japani vältti siirtomaaimperialismin. Kiina, Persia ja Etiopia joutuivat taloudellisen kontrollin piiriin, vaikka säilyttivätkin itsenäisyytensä vaihtelevissa määrin. Amerikoissa Yhdysvallat oli paennut 1700-luvun lopussa alikehitettyä rakennettaan ja tehnyt itsestään suurvallan, joka alisti latinalaisen Amerikan omiksi satelliiteikseen, jotka olivat virallisesti itsenäisiä, mutta silti taloudellisesti ja poliittisesti kontrolloituja. Tämä olisi toimiva mallina koko imperialistisen kapitalismin seuraavalle vaiheelle.
Virallisesti siirtomaat olivat kansallisen voiman ja hyödyn ilmentymä. Todellisuudessa siirtomaiden ylläpito oli suunnattoman kallista niitä ylläpitäville valtioille, mihin Adam Smith oli kiinnittänyt huomiota jo 1700-luvun lopussa. Taloudellinen kapitalistinen oligarkia, joka hallitsi suurvaltojen poliittista elämää alati monimutkaistuvamman ja kattavamman rahoituslaitos sekä yritysverkoston välityksellä käytti kuitenkin valtaansa ja sai isäntämaansa toteuttamaan omia tarkoitusperiään. Hyöty siirtomaiden ylläpitämisestä tuli yrityksille, pankeille ja rikkaille yksityishenkilöille. Välittömät kustannukset tulivat emämaan työväenluokan ja pikkuporvariston kontolle ja jatkuva riisto oli siirtomaiden työväen kohtalona.
Perinteisen kolonialismin loppu
Suuri imperialistinen sota (I ja II maailmansota) raunioitti taloudellisesti Euroopan siirtomaavallat. Taistellessaan saadakseen resursseja omien monopolikapitalististen eliittiensä voittojen tuottamiseen ne tuhosivat oman taloudellisen ja sotilaallinen voimansa. Tämä johti siihen, etteivät ne enää kyenneet pitämään yllä suoraa siirtomaavaltakoneistoa. Tämä johti Afrikan ja Aasian itsenäistymiseen siirtomaaherroistaan. Samalla sosialistisen vallankumouksen levittäytyminen Neuvostoliitosta nousi uhkaksi kapitalistiselle maailmankoneelle. Valtavan Kiinan tempautuminen irralleen pois imperialismin koneistosta oli valtava järkytys. Sosialismin leviäminen oli uhka imperialistisen kapitalismin olemassaololle. Jos se menettäisi maailman alikehityt alueet sosialismille, ei se enää kykenisi toimimaan pelkästään teollistuneen maailman resurssien varassa. Imperialistinen kapitalismi tarvitsi uuden tavan jatkaa olemassaoloaan.
Siirtyminen oli lopulta yllättävän helppo. Siinä missä imperialististen maiden kansallinen poliittinen yläluokka yhä haaveili suuruudesta, oli näitä maita pesäpaikkanaan käyttänyt kapitalismi jo kehittynyt eteenpäin. Imperialistinen kapitalismin monopolit olivat jo saavuttaneet niin paljon rakenteellisia valta-asemia entisissä siirtomaissa, etteivät ne enää tarvinneet hallituksen kontrolloimaa virallista siirtomaarakennetta saavuttaakseen haluamaansa. Tämä järjestely sopi imperialististen valtioiden poliittiselle eliitille. Siirtomaiden ylläpitäminen oli kallista ja sen mukana tuli runsaasti vastuuta näiden alueiden kehittämisestä ja puolustamisesta. Syntyi ajatus näiden alueiden kontrollista ja hyödyntämisestä ilman mitään velvollisuuksia alueiden ihmisiä kohtaan. Ainoana suorana toimintana, jota entisissä siirtomaissa tarvittaisiin oli ”sosialismin vastainen taistelu”. Tämä tarkoitti yleensä myös diktaattoreiden tukemista, vallanvaihdoksia ja muuta perinteistä imperialistista toimintaa, joka tuki monopolien kontrollia.
Syntyi uusi järjestelmä, jota kutsutaan yleisesti ottaen uuskolonialismiksi. Tämä järjestelmä mahdollisti läntisen imperialismin jatkumisen senkin jälkeen kuin virallisesta siirtomaa systeemistä luovuttiin. Yhdysvaltojen oligarkit olivat käyttäneet menetelmää jo vuosisadan ajan latinalaisessa Amerikassa, jonka siirtomaat olivat virallisesti vapautuneet 1800-luvun alkupuolella, mutta olivat ajautuneet Yhdysvaltojen taloudelliseen ja poliittiseen vaikutuspiiriin.
Pohjimmiltaan rakenteet tätä järjestelmää varten olivat olemassa jo ennestään. Kuten alikehitysteoria meille kuvaa, oli siirtomaiden taloudellinen ja kaupallinen rakenne alikehitetty siten, että ne kykenivät tuottamaan siirtomaaisännän tarvitsemia tuotteita, parhaimmillaan jalostamaan sekundääristä teollisuutta, mutta ne olivat riippuvaisia isännistään omien tuotteidensa ainoana ostajina. Kaikkien itse tarvitsemiensa teollisten tuotteiden suhteen ne olivat myös riippuvaisia isännistään. Siirtomaavallan loppuminen ei vapauttanut maata näistä rakenteista ja jälkikolonialistista ajanjaksoa leimaakin edelleen vahva riippuvaisuus entisestä isännästä.
Uuskolonialismi on kuitenkin tätä riippuvuutta syvemmälle menevä hallintamekanismi. Sen pohjimmainen tarkoitusperä vaikutus on estää itsenäistynyttä siirtomaata tai alikehitettyä pintapuolisesti itsenäistä valtiota kehittämästä sellaisia rakenteita, jotka voisivat poistaa sen riippuvaisuussuhteesta läntiseen monopolistiseen kapitalistiseen systeemiin. Imperiuminsa menettäneet poliittiset eliitit tarttuivat tähän tilanteeseen, ennemmin kuin päästivät nämä maat irti omasta poliittisesta ohjauksestaan, vaikka taloudelliset hyötyjä oli jälleen taloudellinen harvainvalta. Imperialismi pitää maailmaa yhä otteessaan ja siksi myös sen vastainen taistelu jatkuu.
Seuraavassa artikkelissa kuvaan tarkemmin uuskolonialistisen järjestelmän keinoja ja toimintaperiaatteita. Esittelen myös teoreettisen pohjan sille, kuinka monopolistinen kapitalismi kehittyi seuraavaan vaiheeseensa, joka johti lopulta alikehitysjärjestelmän osittaiseen rikkoutumiseen sekä Kiinan ja muiden kehitysmaiden nousuun. Kuvailen myös tämän seuraamuksia ja monopolikapitalismin pyrkimyksistä sopeutua jälleen kerran muuttuvaan tilanteeseen.
Lähteet:
Marx, Karl, Pääoma 1-3
Lenin, Vladimir, Imperialismi, kapitalismin korkein aste
Gunder Frank, Andre, Kapitalismi ja alikehitys latinalaisessa Amerikassa
Magdoff, Harry, Imperialismin aikakausi
Hakanen, Yrjö, Imperialismi ja sosialismi tänään
Smith, Adam, Kansojen varallisuus