Kun puhutaan Pääomasta, ensimmäiseksi ajatellaan vuonna 1867 ilmestynyttä teoksen ensimmäistä osaa. Mutta sillä on pitkä esihistoria Karl Marxin aiemmassa tuotannossa, eikä Marx lopettanut aiheen parissa työskentelyä 1860-luvun jälkeenkään.
Se Pääoma, joka on – eri painoksineen – julkaistu, on siis vain osa paljon laajempaa projektia, jonka parissa Marx työskenteli 40 vuotta. Marxin ja Engelsin teosten uuden kriittisen kokonaislaitoksen MEGA:n toimitus onkin aivan aiheellisesti erottanut editiosta yhden osaston otsikon ”Pääoma ja sen esityöt” alle. Toiseen osastoon on sijoitettu Marxin ja Engelsin kaikki muut työt, loppuihin kahteen kirjeenvaihto sekä julkaisemattomat muistiinpanot. MEGA:n ansiosta on nykyisin myös mahdollista tutkia entistä tarkemmin Marxin poliittisen taloustieteen kritiikin projektia ja sen eri vaiheita.
Hieman Marx-suomennoksista
Pääoman syntyhistoriasta on julkaistu paljonkin teoksia – yksi klassikko on Roman Rosdolskyn jo 1968 ilmestynyt kaksiosainen Zur Entstehungsgeschichte des Marxschen ”Kapital” – ja uusia ilmestyy jatkuvasti. Suomeksi on saatavilla neuvostoliittolaisen tutkijan Vitali Vygodskin Miten Marx teki suuren keksintönsä (1976), jonka on suomentanut Timo Koste. Kirjaa voi vieläkin suositella, sillä Koste, aikoinaan SKP:n talouspoliittisen osaston työntekijä (ilmeisesti juuri hän keksi käsitteen ”20 perhettä”), oli hyvin pätevä Marx-tuntija ja talousmies.
Toisaalta Kosteen käännös heijastaa joidenkin termivalintojen osalta silloisia käytäntöjä: mm. termi politische Ökonomie on käännetty ”kansantaloustieteeksi”, mikä antaa jossain määrin harhaanjohtavan kuvan siitä tieteenalasta johon Marx kohdisti kritiikkinsä. Klassinen englantilainen poliittinen taloustiede (political economy) ei suinkaan ollut sitä ”kansantaloustiedettä” (Volkswirtschaftslehre) tai ”economicsia”, jota Aalto-yliopistolla nykyisin opetetaan bisnesviisautena, liiketaloustieteestä puhumattakaan. Ennen kaikkea Adam Smithin edustamassa muodossa political economy oli päinvastoin kunnianhimoinen yritys kuvailla modernin yhteiskunnan luonnetta sen taloudellisten toimijoiden kautta – sana political viittasi tässä yhteydessä kansalaisyhteiskuntaan.
”Kansantaloustiede”-termin viljely on vain yksi esimerkki niistä epäadekvaattisista käännösratkaisuista, jotka tekevät Pääoman suomennoksen ajanmukaistamisesta tarpeellisen tehtävän. Pääomaa, kuten monia muitakin Marxin ja Engelsin teoksia, on suomennettu kollektiivisesti, eli kutakin uutta painosta on sieltä täältä paranneltu. Silti voi sanoa, että nykyisessä suomalaisessa kieliasussaan Pääoma heijastaa vieläkin O. W. Louhivuoren 1918 tekemiä perusratkaisuja, ja teoksessa on tiettyä epätasapainoa siinä, että 1976 ilmestynyt kolmannen osan suomennos, jonka teki Antero Tiusanen, on paljon modernimpi kuin I ja II osien käännökset. Toistaiseksi yhdenkään kustantajan resurssit eivät ole riittäneet osien I ja II suomennoksen revidiointiin.
Käännösongelmia ei mielestäni silti ole syytä liioitella. Suomennosten taso on kuitenkin vähintäänkin kohtuullinen. Tärkeä on huomata, että Pääoma ja sen keskeiset esityöt, ennen kaikkea Grundrisse (sekin Tiusasen pätevänä käännöksenä) ovat kaikki saatavilla suomeksi. Kun ottaa huomioon, kuinka pieni kielialue suomi on, ei tämä ole mikään itsestäänselvyys. Jos vaikka vertailemme muihin pohjoismaisiin kieliin, niin suomeksi on ilmestynyt volyymiltaan enemmän Marxin ja Engelsin teoksia kuin esimerkiksi tanskaksi tai ruotsiksi.
Tätä runsautta meillä ei olisi ilman Moskovassa toiminutta Edistys- eli Progress-kustantamoa, joka neuvostoaikana keskittyi vieraskielisen kirjallisuuden julkaisemiseen. Progressin uutuuslistoilla suomenkieliset julkaisut tulivat määrällisessä järjestyksessä heti suurten maailmankielien englannin ja espanjan jälkeen. Pääoman kolmen niteen ohella kustantamon merkittävistä saavutuksista kannattaa mainita 70-luvun loppupuolella ilmestyneet Marxin ja Engelsin kuusiosaiset valitut teokset.
Valitettavasti suurin osa Marx- ja Engels-suomennoksista on nyt loppuunmyyty, ja joitakin, kuten juuri Pääomaa, ei edes antikvariaateista löydä. Uusintapainos on siis tuiki tarpeellinen, ja on kyllä ymmärrettävää ettei laajamittaisempaan kieliasun tarkistukseen olla tässä vaiheessa voitu ryhtyä.
Miksi politekonomia?
Mutta palataan Marxin pääteoksen teemaan, eli poliittisen taloustieteen (”politekonomian”) kritiikkiin. Miksi se oli niin tärkeätä että Marxin piti uhrata 40 vuotta ja sen lisäksi ”terveys, elämän onni ja perhe” (Marx 1867) aiheen tutkimiseen? Olihan Marx kritisoinut myös idealistista filosofiaa (Hegel), esittänyt historiallisen materialismin perusideat myöhemmin Saksalainen ideologia-nimellä tunnetussa koosteessa ja analysoinut porvarillisen yhteiskunnan luokkataisteluja teoksissaan Louis Bonaparten brumairekuu (1852) ja Kansalaissota Ranskassa (1871). Miksei tämä riittänyt? Miksi politekonomian kritiikki kävi yli kaiken?
Marx vastaa itse tähän kysymykseen 1859 ilmestyneen Zur Kritik der politischen Ökonomie-teoksensa esipuheessa samalla esittäen lyhyen hahmotelman intellektuaaliseksi omaelämäkerraksi:
”Opinnoissani oli varsinaisena ammattiaineena oikeustiede, mutta se jäi vain toissijaiseksi aineeksi filosofian ja historian rinnalla. Vuosina 1842—1843 jouduin Rheinische Zeitungin toimittajana ensimmäistä kertaa siihen hankalaan tilanteeseen, että minun täytyi sanoa sanani niin kutsutuista aineellisista eduista. Ensimmäiset virikkeeni talouskysymysten harrastukselleni sain puuvarkauksien ja maaomaisuuden palstoituksen käsittelystä Reinin maapäivillä.”
Marx jatkaa huomauttaen, että samoihin aikoihin Saksassa alettiin kuulla ”heikon filosofisesti sävyttyneitä kaikuja” ranskalaisesta sosialismista ja kommunismista. Marx huomasi, että ei kyennyt sanomaan mitään sen tarkempaa näiden suuntausten merkityksestä, joten hän päätti vetäytyä ”julkisuuden näyttämöltä tutkijankammioon”:
”Ensimmäinen tutkimus, minkä laadin ratkaistakseni minua vaivanneet epäilyt, oli Hegelin oikeusfilosofian kriittinen uudelleenarviointi […] Tutkimukseni johti siihen tulokseen, että oikeussuhteita enempää kuin valtiomuotojakaan ei voi käsittää niistä itsestään käsin eikä liioin ihmishengen niin sanotusta yleisestä kehityksestä käsin. Ne pohjautuvat päinvastoin materiaalisiin elämänoloihin, joiden kokonaisuuden Hegel on 1700-luvun englantilaisten ja ranskalaisten esikuvaa noudattaen koonnut ”kansalaisyhteiskunnan” nimen alle. Kansalaisyhteiskunnan anatomiaa on etsittävä poliittisesta taloustieteestä.”
(Marx—Engels, Valitut teokset – Kuusi osaa, osa 4, Edistys 1979, s. 8)
Sitaatin kahdesta viimeisestä lauseesta ilmenee, miksi politekonomialla on avainasema modernin yhteiskunnan olemusta selviteltäessä. Jo useat valistusajan englantilaiset ja ranskalaiset kirjoittajat olivat kiinnittäneet huomiota siihen, että modernille maailmalle oli tunnusomaista erityisen kansalaisyhteiskunnan (civil society, société civile, bürgerliche Gesellschaft) sfäärin muodostuminen, joka oli eri asia kuin valtio. Kansalaisyhteiskunta muodosti yksityisintressien piirin, kun taas valtio edusti sitä, mikä on ”yleistä”. Tämä oli ilmiö, jota historiassa ei aiemmin ollut esiintynyt.
Antiikissa ei tunnettu jakoa kansalaisyhteiskuntaan ja valtioon, vaan kaikki kansalaiset olivat ilman muuta valtion kansalaisia ja osallistuivat valtion toimiin; omaan yksityisyyteensä vetäytyviä pidettiin kummajaisina. Vanhoissa yhteiskunnissa ei tästä johtuen yleisen ja yksityisen intressin etu voinut saada sellaisia kärkeviä muotoja kuin modernissa kapitalistisessa yhteiskunnassa.
Yhteiskuntafilosofiassaan Hegel kutsui kansalaisyhteiskuntaa ”tarpeiden järjestelmäksi” (System der Bedürfnisse), mutta samalla egoismin ja omanvoitonpyynnin piiriksi, jossa toisilleen vieraat atomisoituneet yksilöt törmäävät yhteen ja koettavat kampittaa toinen toisensa. Tämän tilan lääkkeeksi Hegel tarjosi valtiota jonka tehtävänä oli korkeampana instanssina sovittaa kansalaisyhteiskunnan ristiriidat ja luoda niiden yläpuolelle nouseva harmonia.
Marx ei uskonut hegeliläisen ”sovituksen” mahdollisuuteen. Mutta hän oli Hegelin kanssa samaa mieltä siinä, että modernille yhteiskunnalle on tunnusomaista ennen kaikkea se, että se on kansalaisyhteiskunta. Ja jos haluaa päästä selville kansalaisyhteiskunnan olemuksesta, parhaan avaimen siihen tarjoaa poliittinen taloustiede. ”Poliittinen” viittaa kansalaisyhteiskuntaan, ”taloustiede” taas siihen, että kansalaisyhteiskunnan toimijoita ohjaavat ennen kaikkea utilitaristiset intressit.
Teorian intresseistä yhteiskunnallista elämää ohjailevana perusvoimana muotoili johdonmukaisimmin ranskalainen valistusajattelija Claude-Adrien Helvétius. Kuuluisa on hänen toteamuksensa, jonka mukaan on turha moittia ihmisiä hyviksi tai pahoiksi; ihmiset vain noudattavat intressejään, ja kun ne tiedetään, ymmärretään samalla ihmisten käyttäytymisen syyt ja (kansalais)yhteiskunnan toimintamekanismi. Helvétiuksen ajatuksia kehitteli eteenpäin englantilainen Jeremy Bentham, utilitarismin kantaisä, josta Marx esittää muutamia sangen kärkkäitä huomautuksia Pääoman alaviitteissä.
Kansalaisyhteiskuntaa luonnehtiva utilitarismi on näihin päiviin saakka säilynyt kapitalismin ”virallisena” ideologiana, ja esimerkiksi uusliberalismille on ominaista Helvétiuksen ja Benthamin saarnaaman hyötyajattelun kärjistäminen, mikäli mahdollista, suorastaan karikatyyrinomaisiin mittasuhteisiin. Niinpä ”Chigacon poikiin” kuuluva Gary Becker on esittänyt, että vanhempien tulisi suhtautua lapsiinsa hyödyllisinä investointeina, samoin tietysti avioliittoon; yleensä kaikki inhimilliset toimet pitäisi hänen mukaansa alistaa rationaaliselle hyödyn kalkyloinnille.
Marxin politekonomian kritiikistä puhuttaessa on usein jäänyt vähemmälle huomiolle, että se on myös utilitarismin ja utilitaristisen ihmiskuvan kritiikkiä. Tästä olisi puhuttava aiempaa enemmän, koska utilitaristinen hyötyajattelu on, paitsi useimpien nykyisten yhteiskunnallisten kriisien, myös ympäristöongelmien taustalla.
Marxin vuoden 1859 lyhyestä omaelämäkerrallisesta katkelmasta ilmenee myös, koska hän omien sanojensa mukaan ensi kertaa törmäsi ”niin sanottuihin aineellisiin etuihin” eli talouteen. Reinin maapäivillä keskusteltiin 1842 puuvarkauslaista, jota metsänomistajat vaativat. Laki olisi kieltänyt köyhää kansaa keräämästä irtopuuta yksityisten omistamista metsästä. Marx perehtyi asiasta käytyyn keskusteluun ja julkaisi Rheinische Zeitungissa artikkelin, jossa tuomitsi lain pelkäksi metsänomistajien egoistisen intressin ilmaukseksi. Jos otamme tämän artikkelin Marxin politekonomisten tutkimusten alkamispisteeksi, voidaan sanoa että jos siinä piili tulevan Pääoman alkuitu.
Hyvin nopeasti Marx paneutui ajan taloustieteelliseen kirjallisuuteen. Pariisissa 1844 laadittu teksti on toimittajilta myöhemmin saanut otsikokseen Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset. Nimi on sikäli osuva, että niissä Marx lähestyy politekonomiaa – tuota kansalaisyhteiskunnan ”avainta” – vielä pääasiassa filosofisena kriitikkona. Hän pyrkii osoittamaan, miten kapitalismin oloissa työläisen tekemä työ saa vieraantuneen luonteen ja arvostelee filosofisella tasolla yksityisomistusta, jonka olemuksen heijastumana hän pitää poliittista taloustiedettä:
”Vaikka kansantaloustiede [sic! tarkoitetaan politekonomiaa – V.O.], jonka perusperiaatteena on työ, on näennäisesti tunnustavinaan ihmisen, se on päinvastoin vain ihmisen kieltämisen johdonmukaista toteuttamista, koska itse ihmisen ja yksityisomistuksen ulkopuolisen olemuksen välillä ei enää ole ulkopuolista jännitettä […] Tämä kansantaloustiede siis […] siirtää […] yksityisomistuksen itse ihmisen olemukseen.”
(Karl Marx, Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844, Marx—Engels, Valitut teokset, osa 1, Edistys 1978, s. 242)
Myös tässä Marx arvostelee utilitarismia: sen ihmiskuvan mukainen, hyötynsä rationaalisesti maksimoiva yksilö on nimenomaan yksityisomistaja. Modernin kansalaisyhteiskunnan toimija ehkä onkin tällainen, mutta klassisen politekonomian (Smith, Ricardo) virheenä on tämän vain modernille yksilölle ominaisen piirteen siirtäminen itse ihmisolemuksen osaksi.
Proudhon
Vaikka Marxin filosofinen kritiikki on jo 1844 sattuvaa ja vielä tänäänkin lukemisen arvoista, on hänen politekonomian tuntemuksensa edelleen melko pinnallista. Hänellä ei vielä ole omaa arvoteoriaa, vaan hän operoi Smithin ja Ricardon luomilla käsitteillä. Lisäarvon ja palkan suhteista ei Marxilla ole vielä minkäänlaista käsitystä, eikä olisikaan voinut olla, koska lisäarvoteoria oli vielä keksimättä.
Hieman myöhemmin, 1847 laatimassaan Filosofian kurjuudessa, joka oli suunnattu ranskalaista utopistisosialistia Proudhonia vastaan, Marx totesi jo, että tuotantosuhteet eivät ole esineiden välisiä suhteita, vaan ihmisten välisiä suhteita, jotka välittyvät esineiden (tavaroiden) kautta. Mutta hän ei tästä ollut vielä edennyt abstraktin työn käsitteeseen asti, vaan arvosteli Proudhonia hän edelleenkin Ricardon arvoteorian käsittein.
Luultavasti juuri Proudhonin vastaisen kritiikin ongelma sai Marxin tajuamaan, että hänen on perehdyttävä politekonomiaan vielä entistä paremmin ja ettei hän voi nojata vain Smithin ja Ricardon perinteeseen, vaan uuden teorian luominen on välttämätöntä. Eräässä paljon myöhemmin, 1880 laaditussa katkelmassaan Marx totesi, että oli välttämätöntä,
”jotta olisi raivattu tie kriittiseen ja materialistuiseen sosialismiin, joka haluaa tehdä ymmärrettäväksi yhteiskunnallisen tuotannon reaalisen, historiallisen kehityksen, rikkoa arkailematta välit sen taloustieteen ideologian kanssa, jonka viimeisenä ruumiillistumana oli tietämättään Proudhon.”
Proudhonin ja muiden utopistisosialistien vastainen taistelu oli välttämätöntä, jotta työväenliike vapautuisi sen toimintaa desorientoivista harhaluuloista. Aina Pääoman I osan ilmestymiseen asti Marx kehittelikin omaa teoriaansa tärkeiltä osin ”anti-Proudhonina”. Hänen mielestään työväenliike ansaitsi paremman talousteorian kuin mitä Proudhon sille tarjosi.
Proudhonistien kantaa voi lyhyesti kuvailla niin, että heidän mielestään kapitalismissa oli ”hyviä” ja ”huonoja” puolia. Piti poistaa ”huonot” puolet, ja ”hyvät” jäisivät jäljelle. Esimerkiksi talouskriisien syynä proudhonistit pitivät kullan ja hopean erityisasemaa kaikkiin muihin tavaroihin nähden.
Heidän mukaansa tarvitsisi vain luopua kulta- ja hopeakannasta – käytännössä siis rahasta yleensä – ja korvata se erityisellä ”työrahalla”, tuntisetelillä – ja voilà, kapitalismin huono puoli, sen taipumus kriiseihin, olisi saatu näppärästi poistettua. Tuntiseteli näet antaisi kullekin tavaralle välittömän vaihdettavuuden muodon, jolloin rahaa erityisenä välittäjänä ei enää tarvittaisi.
Marx osoitti, että proudhonistien vaatimus merkitsi rahan hävittämistä (kapitalismin ”huonon” puolen hävittämistä) samanaikaisesti kun säilytettäisiin tavarantuotanto ja tavarasuhteet (kapitalismin ”hyvä” puoli). Itse asiassa, Marx totesi, kapitalistisen tuotannon eri puolet muodostavat kokonaisuuden, eikä ole proudhonistien taviin mahdollista poimia siirä erilleen ”hyviä”, säilytettäviä puolia ja hylätä ”huonot”.
Joku voi ajatella, että Marxin kritiikki Proudhonia vastaan on jotain 1800-luvulle kuuluvaa. Valitettavasti ei taida olla aivan näin. Italialainen, nykyisin Kanadassa toimiva Marx-tutkija Marcello Musto näet totesi äskettäin, että olemme nykyisin oikeastaan samassa tilanteessa kuin 1840-luvulla, jolloin radikaalit intellektuellit ja silloin vielä vasta heräämässä oleva työväenliike tuottivat erilaisia utopistisia ja ennen kaikkea illusorisia ideoita, jotka eivät perustuneet kapitalismin todellisen luonteen oivaltamiseen.
Tänäänkin nostetaan sekä vihreiden, vasemmiston että globalisaatiokriitikoiden piirissä esiin ideoita yhteiskunnan uudistamiseksi, joille Marx olisi vain pudistellut päätään. Proudhonilainen ”rusinat pullasta”-ajattelu näyttää olevan vallalla myös keskusteltaessa euro- tai velkakriisistä: niitä ei nähdä kapitalistisen tuotantotavan johdonmukaisina ja luonnollisina tuotteina, vaan jonkinlaisina ”erehdyksinä” ja ”väärinkäsityksinä”, jotka voidaan helposti korjata. Tämänhetkistä talouskeskustelua käydään siis – jos katsomme asiaa marxilaisittain – usein hyvinkin illusoristen konseptioiden varassa.
VESA OITTINEN
Kirjoittaja on Karl Marx –seuran puheenjohtaja ja Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja.