Karl Marx ja Friedrich Engels kirjoittivat Kommunistisessa manifestissa vuonna 1848: ”Jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten suhteiden alituinen järkkyminen, ainainen epävarmuus ja liikunta erottavat porvariston aikakauden kaikista muista”. Näin todella on tapahtunut. Kapitalistinen yhteiskunta on ollut jatkuvassa rakennemuutoksessa. Tätä muutosta Marx ja Engels jo nuorina miehinä lähtivät pohtimaan.
Marxismi on yhteiskunnallisen muutoksen teoria. Siinä pohditaan hyvin systemaattisesti yhteiskunnan dynamiikkaa. Siihen liittyy myös emansipatorinen momentti. Sorretut ja riistetyt voivat vaikuttaa olosuhteisiinsa, muuttaa niitä ja yhteiskuntaa.
Taistelu ja kamppailu ovat näkyneet muun muassa siinä, että kansainvälisessä vertailussa on voitu erottaa ainakin kolme erilaista hyvinvointimallia, kapitalismin toimintamallia. Voidaan puhua liberaalista, korporatiivisesta ja pohjoismaisesta hyvinvointimallista. Liberaali hyvinvointimalli on markkinapohjainen malli (USA, anglosaksiset maat), korporatiivinen malli ei luota markkinoihin kuten liberaali malli vaan siinä vastuu on suurelta osin valtiolla ja perheyhteisöillä (Keski- ja Etelä-Eurooppa) ja pohjoismainen malli perustuu laajaan julkiseen järjestelmään niin sosiaaliturvan kuin palvelujenkin osalta. Usein puhutaan myös väestön markkinariippuvuuden asteesta malleja erottavana tekijänä. Tältä osin puhutaan valtaresursseista ja niiden merkityksestä kunkin mallin rakentumisessa. Työväenliike ja ammattiyhdistysliike ovat vaikuttaneet mallien toimintatapaan ja laajuuteen. Kysymys on lisätyön tulosten käytöstä ja sen vaihtelusta eri maaryhmien välillä.
1990-luvun murros
1990-luvulla tapahtunut markkinoiden kansainvälinen vapauttaminen on lisännyt paineita erityisesti pohjoismaista mallia kohtaan. Hyvinvointimallilla ymmärrän sitä laajaa kokonaisuutta, jossa hyvinvointivaltio (ensimmäinen sektori), voittoa tavoitteleva toiminta (toinen sektori), ei-voittoa tavoitteleva järjestöjen toiminta ja vapaaehtoistoiminta (kolmas sektori) sekä kotitaloudet, naapuriapu ja löyhät sosiaaliset verkostot (neljäs sektori) toimivat rinnatusten ja luovat kansalaisilleen enemmän tai vähemmän hyvinvointia.
Suomalaisessa yhteiskunnassa hyvinvointimallin kehitys on käynyt läpi reilussa sadassa vuodessa kolme eri vaihetta. Sääty-yhteiskunnasta on edetty pienviljelijäprojektin kautta pohjoismaiseen hyvinvointimalliin. Muutos mallista toiseen on tapahtunut sarjana jatkuvia ja syvällisiä rakennemuutoksia. 1960-luvun rakennemuutoksen seurauksena Suomi modernisoitui. Siitä tuli nykyaikainen teollistunut ja palveluvaltainen maa, mutta myös samalla pohjoismaisen mallin mukainen hyvinvointivaltio.
Sotien jälkeen kolmen suuren – SKP-SKDL:n, SDP:n ja Maalaisliiton – yhteistyön ajoista ja erityisesti 1960-luvulta alkaen suomalainen hyvinvointimalli muotoutui pohjoismaiseksi, niin sanotuksi universaaliksi malliksi. Väestön uusintaminen muuttui pääosin markkinakulutukseen ja palkkatyöhön perustuvaksi, ja tätä uusintamismallia täydennettiin valtiollisella ja kunnallisella sosiaalipolitiikalla Pekka Kuusen ”60-luvun sosiaalipolitiikka” -ohjelman (1961) osviittojen mukaisesti.
Hyvää ei kestänyt loputtomiin. Kaikki ei mennyt niin kuin oli odotettu. Erityisesti 1990-luvulta alkaen olemme joutuneet todistamaan ympärillämme syvää murrosta, aikakauden muutosta. Työttömyys lisääntyi ja huomattava osa suomalaisista köyhtyi. Hyvinvointimallimme ulkoiset ehdot muuttuivat, ja kahdesti päälle kaatunut syvä talouslama ja sen myötä Suomeen vakiintunut uusliberalistinen yhteiskuntapolitiikka haastoivat monelta osin Suomen mallin.
Uusi vaihe
Olemme tulleet pohjoismaisen ja siten myös suomalaisen hyvinvointimallin kehityksessä uuteen vaiheeseen. Vanhan hyvinvointimallin perusteita järkyttävät ennen muuta neljä toisiinsa vahvasti kietoutuvaa muutosta: rahamarkkinoiden vapauttaminen, julkisen sektorin uudistaminen (New Public Management), työmarkkinoiden muutokset (joustot, pätkätyöt) ja sosiaalipolitiikan uudistaminen (ns. aktiivinen sosiaalipolitiikka: vastikkeellinen sosiaaliturva). Kysymys on uusliberalistisesta yhteiskuntapolitiikan linjasta.
Käynnissä olevista syvistä muutoksista seuraa näkemykseni mukaan ainakin kolme keskeistä haastetta, joihin olisi osattava vastata:
- Palkkatyön yhteiskunnan haasteet (joukkotyöttömyys, köyhyys, syrjäytyminen): köyhyyskysymys,
- Sosiaalisen haasteet (yhteisöjen rapautuminen, osallisuuden puute): osallisuuskysymys,
- Politiikan, osallistumisen ja vaikuttamisen haasteet: valtakysymys.
Hyvinvointimallin murroksen seurauksena työttömyys, pätkätyöt, sosiaaliturvan leikkaukset sekä krooniset hyvinvointivaltion ja kuntien rahoitusvajeet ovat uuden mallin olennaisia osia. Yhä useammin paikallistasolla ollaan tekemisissä pysyvän ja pitkittyvän työttömyyden, köyhyyden, syrjäyttämisen, perherakenteiden muutosten, yksinäisyyden, irrallisuuden, monikulttuurisuuden ja vallanpuutteen kanssa.
PunaVihreä hyvinvointimalli
Sosiaalipolitiikassa on vanha, edelleenkin toimiva ajattelutapa, että kunkin aikakauden sosiaalinen kysymys on ratkaisevan tärkeä kysymys yhteiskunnallisen analyysin ja myös muuttamisen kannalta. Asia on tulkittu näin: sosiaalinen kysymys – sosiaalinen liike – (sosiaali)politiikka.
On siis syytä kysyä, missä on meidän aikamme sosiaalisen kysymyksen ydin? Minusta se on siinä, että köyhyyskysymys, osallisuuskysymys ja valtakysymys kietoutuvat yhä laajemmin yhteen. Mutta tätä tietysti on syytä pohtia vielä tarkemmin ja tässä Marxin perintö on tärkeä. Samalla tietysti tulisi pohtia sosiaalista liikettä. Missä se on? Ja miten sitä voisi rakentaa? Ja tietenkin itse politiikan, uuden hyvinvointimallin ydin tulisi myös kyetä hahmottamaan. Tähän mennessä sitä on hahmotettu erillisinä palasina kuten keskustelu perustulosta, mutta marxilainen näkökulma avaa mahdollisuuksia mallin kokonaisuuden arkkitehtuurin pohtimiseen ja täsmentämiseen.
Kansainvälisen kapitalismin kriisi on syvenemässä. Nykyinen kriisi on kapitalismin globaali systeemikriisi. USA:n ja Euroopan rooli ja merkitys maailmantaloudessa on kriisin myötä supistumassa. On tapahtumassa samanlainen muutos kuin taloushistoriassa on ennenkin tapahtunut, kun Hollanti ja Iso-Britannia romahtivat. Molemmat olivat pitkään maailmanvaltoja. Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina ja Etelä-Afrikka, ns. BRICS – maat ja niiden lähellä olevat maaryhmät tulevat jatkossa määrittämään tahdin. Tällä muutoksella on paitsi valtava taloudellinen myös poliittinen ulottuvuutensa. USA ja sen liittolaiset tulevat menettämään valtaansa.
Ylipäätään näyttää siltä, että pitkäjänteinen yhteiskuntien menestys ei nouse kovalta uusliberalistiselta, oikeistolaiselta pohjalta. Pikemminkin tasa-arvoiset yhteiskunnat pärjäävät paremmin kuin sellaiset yhteiskunnat, joissa eroja tietoisesti kasvatetaan ja luokkaerot syvenevät. Hyvinvointi, koulutus, ihmisten osallisuus ja demokratia sekä hyvä ympäristö ovat tärkeimpiä tulevaisuuden menestystekijöitä.
Pitkään toteutettu uusliberalistinen politiikka on lukinnut koko joukon ihmisiä paisuvaan köyhtyvien joukkoon. Heille on avattava ulospääsyreitit köyhyydestä. Hyvä ja kohtuuhintainen koulutus kaikille, työ ja kohtuullinen palkka, oikeudenmukainen sosiaaliturva ja palvelut sekä ennen muuta osallisuus yhteiskunnassa ovat tällaisia ulospääsyreittejä. Samalla ne ovat punavihreän hyvinvointimallin keskeisiä ja olennaisia piirteitä. Tulevaisuuden hyvinvointimalli on mitä todennäköisimmin PunaVihreä.
Onko PunaVihreä hyvinvointimalli on juuri se tulevaisuuden visio, joka avaa myös maailmanlaajuisesti vasemmistolle ja monipuoliselle kansalaisliikkeiden kirjolle hyvät näkymät menestyä ja muuttaa maailmaa. Itse olen tätä mieltä. Ja tässä työssä Marxin – ja Antonio Gramscin ja Paolo Freiren – apu ja suuntaviivat ovat edelleen olennaisen tärkeitä.
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston sosiaalityön professori ja SKP:n Tampereen kaupunginvaltuutettu.