Jari Karttunen
Työvoiman käsite kuuluu Marxin poliittisen taloustieteen kritiikin olennaisimpiin kohtiin. Se erottaa Marxin perinteisestä porvarillisesta taloustieteestä. Mikäli käsitettä ei ymmärretä, ei ymmärretä Marxin erityistä merkitystä kapitalistisen yhteiskuntamuodon analyysille. Mitä työvoima sitten on? Marx itse selväsanaisesti sanoo työvoimasta seuraavaa:
”Saadakseen arvoa jonkin tavaran käyttämisestä rahanomistajamme pitäisi onnistua kiertokulun piirissä, markkinoilla, keksimään tavara, jonka käyttöarvolla itsellään olisi se ominaisuus, että se olisi arvonlähteenä ja jonka todellinen käyttäminen olisi siis työn esineellistämistä, ja niin muodoin arvon luomista. Ja rahanomistaja löytääkin markkinoilta sellaisen erikoisen tavaran – työkyvyn eli työvoiman. Työvoimalla eli työkyvyllä tarkoitamme kaikkia niitä ruumiillisia ja henkisiä kykyjä yhteensä, jotka ihmisellä on ruumiillisessa olemuksessaan, elävässä persoonallisuudessaan ja jotka hän panee liikkeelle joka kerta kun hän tuottaa jonkinlaisia käyttöarvoja.”
”Mikäli työvoima esiintyy arvona, se edustaa vain määrättyä paljoutta siihen esineellistettyä yhteiskunnallista keskimääräistyötä. [–] Työvoiman tuottamiseen välttämätön työaika käy siis yhteen näiden elinhyödykkeiden tuottamiseen välttämättömän työajan kanssa, eli työvoiman arvo on sen omistajan ylläpitoon tarvittavien elinhyödykkeiden arvo.”
”Työvoiman kulutusprosessi on samalla tavaran ja lisäarvon tuotantoprosessi.” (Pääoma I.4.3.)
Puhekielellä sanoen työvoima tai sitä suomeksi paremmin vastaava termi työkyky on ihmisen maksimaalinen potentiaali saada itsestään irti suorituksia. Tämä pitää sisällään hänen ruumiilliset voimansa, älylliset kykynsä, koulutuksensa, kokemuksensa, ahkeruutensa, terveydentilansa ja kaiken mahdollisen mitä yksilöt tai laajemmalti yhteiskunnan ihmiset ovat. Ihmisen työvoima on riippumaton siitä, tekeekö hän työtä. Kysymys on potentiaalista työn tekemiseen. Tämän potentiaalisen työn kokomääräistä kapitalistista hintaa ei voi määritellä, mutta sen arvo on sama kuin ihmisen elättämiseen kuluva työ ja resurssit. Kun työvoimaa käytetään, eli työtä tehdään, syntyy ”tavaroita”(työn tuotoksia) ja myös ”lisäarvoa”, jos työkyky ylittää työvoiman uudistamisen arvon. Tämä on avain koko kapitalistisen talousjärjestelmän toimintaan.
Kapitalistisessa yhteiskunnassa useimmat ihmiset myyvät työvoimaansa palkkaa vastaan rikastuttaen samalla kapitalisteja. Yksilötasolla kapitalisti koittaa puristaa työntekijöistään mahdollisimman paljon työvoimaa saadakseen maksimoitua keräämänsä lisäarvon ja minimoitua palkkakustannukset. Yhteiskunnallisella tasolla ongelmaksi muodostuu se, että kaikki se työvoima jota kapitalisti ei kykene tai halua ottaa käyttöön, menee hukkaan tai on alikäytettynä kun taas töissä olevat ihmiset kulutetaan loppuun.
Esimerkkinä työvoiman yli ja alikäyttämisestä voi esittää tilanteen, jossa kapitalistisesti organisoidussa terveyskeskuksessa on jatkuvasti vajaamiehitys hoitajia. Kokopäiväiseksi palkattu hoitaja joutuu jatkuvasti työskentelemään itsensä näännyksiin ja samalla potilaiden hoito kärsii kiireen ja hoitajapulan vuoksi. Kapitalistisessa ajattelussa näin hoitajista saadaan irti maksimaalinen hyöty ja palkkakulut minimoidaan. Hänen työvoimansa käytetään loppuun ja sen yli. Ylityöllistetyn hoitajan sairastuessa työtaakkansa alla, palkataan häntä korvaamaan osa-aikainen hoitaja korvaamaan menetettyä työvoimaa. Osa aikainen hoitaja on hakenut kokoaikaiseksi jo vuosia, mutta on aina joutunut tyytymään sijaisuuksiin, koska terveyskeskus ei käytä rahaa hänen kokoaikaiseen palkkaamiseensa. Hänen työvoimansa on jatkuvasti alikäytettynä vaikka sillä olisi yhteiskunnallista käyttöä. Sosialismissa molemmat kannattaisi ottaa kokopäiväisiksi hoitajiksi ja tasata heidän työvoiman käyttönsä, jolloin vältyttäisiin ali- ja ylityöllisyydeltä, loppuun palamiselta ja heikentyneeltä potilaiden hoitamiselta.
Tämä artikkeli on julkaistu Tiedonantaja-lehdessä.