Jari Karttunen
1700-Luvun loppupuolella tapahtui kolme maailmanhistoriallisesti merkittävää vallankumousta. Näistä kaksi, Yhdysvaltojen vapaussota (1775–1783) ja Ranskan suuri vallankumous (1789–1799), ovat yleisesti tunnettuja. Kolmas, Haitin vallankumous (1791–1804), puolestaan jää usein ilman huomiota kiinnostavuudestaan huolimatta.
Vuonna 1787 Haiti, jota silloin nimitettiin Saint-Dominqueksi, oli Ranskan merentakaisten omistuksien kruununjalokivi. Saarella viljeltävä sokeriruoko oli suunnattoman vaurauden lähde Ranskan kruunulle. Paratiisimaisen kaunis Karibian saari tuotti jopa kolmanneksen Ranskan kaikesta ulkomaankaupasta. Sait-Domingue oli luultavasti tuottoisin yksittäinen eurooppalainen alue Amerikoissa ja sinne oli muuttanut runsaasti siirtolaisia. Saaren pääkaupunki Port-au-prince oli merkittävä kaupan keskus ja sen varakkaiden maanomistajien seurapiirielämä muistutti suuresti Euroopan hienostuneita kaupunkeja. Haiti oli siis kaunis ja taloudellisesti tärkeä paikka. Lisäksi se oli maanpäällinen helvetti, jolle on vaikea löytää vertaista historiasta.
Haitin vauraus perustui sokeriin ja sokerin viljely puolestaan perustui orjuuteen. Haiti oli kenties maailmanhistorian epäinhimillisin orjavaltio ja orjuus oli sen yhteiskunnan tärkein määrittelevä ominaisuus. Haitilainen orjuus oli äärimmäisen julmaa ja tappavaa. Suunnattoman kuolleisuuden vuoksi Haitille rahdattiin jatkuvasti Afrikasta uusia orjia korvaamaan kuolleita. Oikeutusta haettiin rasismista ja eurooppalaisten ylemmyydestä.
Saint-Dominque oli yhteiskunnalliselta rakenteeltaan kastiyhteiskunta. Haitilaisen yhteiskunnan ylimmän kastin muodostivat valkoiset, joita oli saarella n.25000. Tähän joukkoon kuului kolme ryhmää: Euroopasta tulleet Ranskan virkamiehet, jotka olivat saarella toteuttamassa emämaan tahtoa. Grand blancs, muodostui rikkaista ja vaikutusvaltaisista Haitin plantaasiomistajista, jotka olivat yhteiskunnan huipulla. Petits blancs puolestaan koostui köyhistä valkoisista, kauppiaista ja käsityöläisistä. Toisen kastin muodostivat gents de couleur, jotka koostuivat värillisistä ja vapautetuista mustista. Kastiin kuuluin noin 20000 henkeä. Tämä ryhmä oli yleensä varakasta ja omisti orjia. Rikkaudesta huolimatta ei omannut valkoisille kuuluvia laillisia oikeuksia. Kolmas kasti oli tietysti orjat. Heillä ei ollut oikeuksia ja asema oli usein karjaeläintä alhaisempi. He olivat lähinnä afrikkalaisia mustia. Haitissa oli vuonna 1787 noin 450000 orjaa. Orjia oli siis kymmenkertainen määrä vapaisiin ihmisiin nähden. Lisäksi saarella eli kymmeniätuhansia marooneja. Maroonit olivat lainsuojattomia, karanneita orjia jotka elivät lainsuojatonta elämää saaren sisäosissa.
Siirtokunnan eri väestöryhmien väliset suhteet olivat hyvin vihamieliset, kuten ranskalainen historioitsija Paul Fregosi asian kiteytti: “Valkoiset, värilliset ja mustat vihasivat toisiaan, köyhät valkoiset eivät sietäneet rikkaita valkeita, rikkaat valkoiset halveksivat köyhiä valkoisia, keskiluokan valkoiset kadehtivat aristokraattisia valkoisia, Ranskassa syntyneet katselivat alas paikallisia valkoisia, värilliset kadehtivat valkoisia, halveksivat mustia ja olivat valkoisten halveksumia, vapaat mustat brutalisoivat niitä, jotka olivat vielä orjia, Haitissa syntyneet mustat pitivät afrikkalaisia raakalaisina. Jokainen – aivan oikeutetusti pelkäsi suunnattomasti kaikkia muita … Haiti oli helvetti, mutta Haiti oli rikas”. Ei siis ollut suuri yllätys, että yhteiskunnalliset paineet purkautuivat lopulta räjähtäen.
Orjakapinoita on esiintynyt läpi orjuuden historian, mutta yleensä ne ovat jääneet pieniksi. Ne on kukistettu ja vaikutukset ovat jääneet paikallisiksi. Ennen Haitin vallankumousta, edellinen merkittävä orjakapina oli pari vuosituhatta aiemmin tapahtunut, kuuluisan Spartacuksen johtama kapina, joka kukistettiin lopulta. Haitin vallankumouksen menestys juontaa juurensa tunnetumpaan Ranskan vallankumoukseen.
Ranskan vallankumouksen ideat ja kiistat saavuttivat nopeasti myös Saint-Dominquen. Vallankumouksen ideat saivat ristiriitaisen vastaanoton Haitin valkoisten keskuudessa. Virkamiehet koittivat pitää järjestystä ja verotusta. Grand Blancs haaveili itsenäisyydestä, mutta pelkäsi samalla vallan liukumista petit blancseille, jotka olivat heränneet kansanvallan mahdollisuuksiin. Kaikkein kovin kiistakysymys oli kuitenkin värillisten asemassa.
Ranskan vallankumouksessa oltiin julistettu kaikkien ihmisten olevan tasa-arvoisia. Haitin värilliset katsoivat tämän tarkoittavan heidän olevan oikeutettu tasa-arvoiseen asemaan valkoisten kanssa. Värilliset saivat tukea tässä pyrkimyksessään tukea Ranskan vallankumouksellisilta. Haitin valkoiset, varsinkaan petits blancs, eivät sietäneet tätä. Tämä sai joukon värillisiä yrittämään kapinaa. Kapina kukistettiin ja sen johtohahmot teloitettiin. Kun väkivalta oli aloitettu, ei sille kuitenkaan tullut loppua. Valkoiset liittoutuivat estääkseen värillisten tasa-arvoistuksen ja Ranskan hallinto tukeutui värillisiin estääkseen itsenäistymisen. Kaikki osapuolet aseistuvat ja valmistuvat taistelemaan. Ranskan hallinnon valta siirtokunnasta lakkaa olemasta. Tilanne huipentuu kuvernöörin murhaan valkoisten toimesta. Tässä vaiheessa kukaan ei ajanut orjien vapautusta. Tilanne kuitenkin muuttui nopeasti.
Puheet tasa-arvosta ja itsenäistymisestä olivat kantautuneet myös orjien keskuuteen. Vuonna 1791 Saint-Dominquen pohjoisprovinssissa puhkesi valtava, Boukman -nimisen orjan johtama orjakapina. Kuukauden aikana kapinoivat orjat teurastivat yli 4000 valkoista. Kaikkiaan kapinaan ryhtyi arviolta 100000 orjaa. Orjien armeija saartoi pohjoisprovinssin pääkaupungin 40000 orjan voimin. Saarretun kaupungin valkoiset pelastuivat ainoastaan koska värillisten armeija tuli yllättäen avuksi. Orjien armeija lyötiin ja hajotettiin, Boukman surmattiin ja rankaisuissa tapettiin kymmeniätuhansia orjia. Loput orjat pakenivat Haitin vuorille jatkaen taistelua.
Etelä ja länsiprovinssissa vallitsi kolmen rintaman sisällissota valkoisten, värillisten ja orjien välillä. Länsiprovinssin tilanne oli kaikkein pahin. Värilliset ja valkoiset olivat keskenään sodassa ja tuhansia kapinoivia orjia liittoutui värillisten kanssa. Orja ja maroon liittolaistensa kanssa värilliset
onnistuivat pääsemään niskanpäälle taistelussa. Gents de couleur olivat kuitenkin petollisia liittolaisia. Värilliset eivät halunneet tuhota grand blancsejä, vaan liittyä heihin. He eivät myöskään halunneet vapautta orjille. Kun sopimus valkoisten kanssa näytti mahdolliselta, värilliset kääntyivät toistuvasti mukanaan sotivia orjia vastaan. Valkoiset pettivät toistuvasti tehdyt sopimukset. Lopulta grand blancs kunnioittivat sopimusta, petits blancs ei. Lopulta gents de couleur ja grand blancs taistelivat petits blancseja vastaan, ensimmäisten hallitessa maaseutua jälkimmäisten hallitessa kaupunkeja. Orjat taistelivat kaikkia vastaan. Eteläprovinssin tilanne oli samalla tyylillä sekava, mutta siellä valkoisten rivit eivät revenneet.
Loppuvuodesta 1792 valkoiset pitivät hallussaan enää kaupunkeja, etelä ja länsiprovinssissa gents de couleur hallitsi maaseutua ja orjakapina jatkui. Haitin tilanne herätti suurta huolta Englannin Jamaikalla ja Yhdysvaltojen eteläosissa, joissa myös oli paljon orjia. Sen sijaan espanjalaiset, jotka hallitsivat toista puolta Haitin saaresta, tukivat orjia. He uskoivat saavuttavansa orjien avulla koko saaren hallinnan.
Pohjoisessa saaren hallitus koitti neuvotella rauhaa. Orjat olivat suostumassa hyvin vähään mutta valkoiset eivät suostuneet mihinkään rasismin puuskassaan. Rauhanneuvotteluja kuitenkin jatkettiin, minkä myötä orjat suostuivat antautumaan. Heille kuitenkin selvisi kuitenkin, että kaikki antautujat oli määrä tappaa aseistariisumisen jälkeen. Näin valkoiset tuhosivat mahdollisuutensa tasapeliin.
Haitin vallankumouksen merkittävin hahmo Toussaint Louvertore, entinen orja, oli noussut johtamaan orja-armeijaa. Häntä pidetään yhtenä historian pätevimmistä sotapäälliköistä. Hänen johdollaan orja-armeijan taistelukyky kasvoi. Orjat kiihdyttivät iskujaan kaikkia valta osapuolia vastaan. Valkoiset puolestaan riitaantuivat keskenään entistä pahemmin. Siirtokuntaan tuli Ranskasta uusi kuvernööri Sonthonax, joka oli kiivas tasavaltalainen. Hän inhosi Haitin valkoisia siirtolaisia ja piti heitä kuningasvallan puolustajina. Hän takasi värillisten oikeudet ja sai heistä uskollisen liittolaisen. Suurvaltapolitiikka puuttui kuitenkin peliin.
Englanti ja Espanja julistivat sodan ranskan tasavallalle. Toussaintin orjat julistautuivat nopeasti Espanjan liittolaisiksi. Haitin valkoiset puolestaan tukivat vastentahtoisesti Englantia. Saarelle myös saapui uusi kuvernööri Ranskasta Galbaud, jonka sympatiat olivat valkoisten puolella. Kuvernööri Sonthonax ei suostunut luopumaan asemastaan ja syntyi taisteluja hänen ja Galbaudin joukkojen välillä. Sekasortoisessa tilanteessa kuvernööri Sothonax lupasi epätoivoissaan orjille vapauden mikäli he taistelisivat hänen puolellaan. Tämä oli se, mitä monet orjat halusivat kuulla.
Brittien hyökkäys sai nopeasti merkittäviä osia saaresta haltuun ja tasavaltalaiset ranskalaiset olivat pulassa. Melkein kaikki tärkeät asemat olivat brittien hallussa 1794. Samalla espanjalaiset ahdistivat ranskalasia idästä. Taistelut ja taudit aiheuttivat kuitenkin hyökkääjille jatkuvia tappioita. Molemmat houkuttelivat mustia joukkoihinsa korvaamaan tappioita, mutta kaikki eurooppalaiset olivat näännyksissä. Ranskan sotaonni kääntyi vasta, kun Toussaint loikkasi orja-armeijansa kanssa Ranskan puolelle vastineeksi orjien vapautuksesta.
Toussaintin johdolla orjat ajoivat espanjalaiset takaisin itään ja aloittivat englantilaisten heittämisen mereen. 1795 orjat ja ranskalaisten joukkojen jäänteet olivat melkein ajaneet britit saarelta. Espanja oli virallisesti luopunut saaren itäosasta vaikka vastarinta jatkuikin. Toissanitilla ja orjilla oli selvästi vahvin armeija saarella 1796. Britit yrittivät vielä uutta hyökkäystä vuonna 1797 mutta joutuivat Toussaintin orja-armeijan lyömiksi. Toussantin hyökkäys pakotti britit lopulta tunnustamaan Toussantin aseman ja jättämään saaren 1798. Englantilaisten luovuttamisen jälkeen Toussaint voitti valkoisten ja värillisten liittouman, sekä valloitti vuonna 1800 saaren itäosat espanjalaislta, vapauttaen orjat myös sieltä. Haiti oli viimein vapaa ja Toissaint käytännössä saaren kuvernööri.
Toussaint pyrki rakentamaan Haitia siten, että kaikki väestönryhmät olisivat olleet tasa-arvoisia. Hän arveli, että Haitin tulevaisuus vaati sitä. Julistauduttuaan elinikäiseksi kuvernööriksi hän valmistautui hallitsemaan saarta Ranskan alamaisena. Ranskan tasavalta oli lopettanut orjuuden vuonna 1801 ja kaikki näytti hyvältä, vaikka Toussaintin despoottisemmat piirteet tulivatkin esille rauhanaikana, mikä söi hänen suosiotaan. Vallankumous ei kuitenkaan ollut vielä ohi.
Vuonna 1802 Haitille saapui Napoleon Bonaparten lähettämä ja hänen lankonsa Lecrencin johtama suuri armeija, jonka tehtävänä oli ottaa saari jälleen hallintaan ja palauttaa orjuus uudelleen. Taistelut olivat tasaisia. Orja-armeija oli kehittynyt hyvin tehokkaaksi sotavoimaksi. Lisäksi ranskalaiset kärsivät taudeista ja huollon puutteesta. Ranskalaiset pääsivät voitolle vasta kun Toussaintin luottomies loikkasi Ranskalaisten puolelle. Toussaint antautui vastikkeeksi lupauksista omasta vapaudestaan ja siitä, ettei orjuutta palauteta. Toussaint kuoli joitakin vuosia myöhemmin pariisilaisessa tyrmässä ja ranskalaiset aloittivat orjuuden palauttamisen odotettuaan muutaman kuukauden.
Kun orja-armeijan johtohahmoille selvisi, että orjuus aiotaan kuitenkin palauttaa, aloittivat nämä jälleen taistelun Dessalines -nimisen entisen orjan johdolla. Tämä viimeinen vaihe vallankumouksesta oli äärimmäisen verinen. Ranskan armeija koitti tukahduttaa entisten orjien kapinaa kansanmurhalla, tappaen kaikki vastaantulevat mustat ja värilliset. Orjien vastarinta oli kuitenkin sitkeää. Napoleonin armeija oli kaukana kotoa ja taudit, sekä taistelut aiheuttivat tappioita. Vuonna 1803 Englanti ja Ranska olivat jälleen sodassa. Englantilaisten laivasto haittasi ranskalais-Joukojen huoltoa ja täydennyksiä. Sotaa käytiin entistä verisemmin ja hiljalleen orja-armeija alkoi pääsi voitolle. Viimeiset ranskalaiset joukot pakenivat loppuvuodesta 1803. Orjat olivat viimein ottaneet vapautensa. Valitettavasti saavutettu vapaus oli ostettu hirvittävään hintaan. 200 000-350 000 haitilaista oli saanut surmansa vallankumouksen aikana. Lisäksi noin 50000 eurooppalaista sotilasta oli saanut surmansa. Haitin yhteiskunta oli kappaleina ja se kipuili uuden rakentamisessa.
Haitin vallankumouksen saavutus on kuitenkin maailmanhistoriallisesti ainutlaatuinen. Se on ainoa kerta kun yhteiskunnan alhaisin luokka orjat, on onnistunut vapauttamaan itsensä ja perustaman valtion. Haiti oli myös maailman ensimmäinen valtio, joka kielsi orjuuden. Onnistunut orjakapina ravisteli koko orjuuteen perustuvaa talousjärjestelmää ja edesauttoi orjuudesta lopettamista muualla maailmassa. Haiti oli myös Yhdysvaltojen jälkeen toinen valtio, joka itsenäistyi Amerikoissa.
Haitin vallankumouksen saavutukset ovat kiistattomia. Valitettavasti vallankumouksen jälkiseuraamukset ovat synkkiä. Maailman ensimmäisen mustan tasavallan ensimmäisiä tekoja oli surmata kaikki saaren valkoihoiset miehet ja ne naiset, jotka eivät menneet naimisiin mustan kanssa. Tämä kansanmurha pilasi maan suhteet ulkomaihin pitkäksi aikaa. Vapaus ei poistanut köyhyyttä ja kurjuutta. Monet orjat huomasivat palanneensa töihin entisille plantaaseilleen. Haitin talous ei kyennyt nousemaan vallankumouksen raunioista ja eurooppalaisten hienovaraisesta taloussaarrosta ja valtio on edelleen yksi maailman köyhimmistä. Itsensä vapauttaneet orjat eivät myöskään kyenneet pitämään aikomiaan lakeja ja ideaaleja. Haitia on hallinnut toistuvasti despootit, tyrannit ja mielipuolet ja poliittinen epävakaus ja oikeuslaitoksen mielivaltaisuus, sekä korruptio on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus.
Haitin vallankumous toimii siis sekä innoittajana että varoituksena niille jotka haluavat nousta sorron yöstä. Toisaalta se osoittaa, että kaikkein sorretuimmatkin kykenevät vapauttamaan itsensä jos hetki on oikea ja päättäväisyyttä on riittävästi. Se on muistutus ettei eliitti voi loputtomiin sortaa massoja ja selviytyä taistosta voittajana. Toisaalta Haitin esimerkki toimii muistutuksena ja varoituksena siitä, mitä seuraa jos vallankumouksen tärkeistä ideoista ei pidetä kiinni. Liian helposti vallankumouksen hedelmät kasaantuvat pienen joukkion käsiin ja demokraattisinkin liike muuttuu despotismiksi. Jos ei ole suunnitelmaa yhteiskunnan uudelleen rakentamiselle ja voitetun eliitin integroimiselle tuo vallankumous helposti mukanaan suunnatonta inhimillistä kärsimystä, josta voi olla vaikea päästä irti.