Karl Marx on maailman vaikutusvaltaisin tutkija. Tätä väitettä ei Suomessa olisi viisi vuotta sitten uskaltanut esittää julkisesti kukaan. Viime viikolla kyseinen tulos kuitenkin esitettiin arvovaltaisessa brittiläisessä tiedelehdessä Nature.
Viime viikolla Lontoossa järjestettiin kymmenes Historical Materialism -konferenssi. Marxilaisen teorian ja käytännön kysymyksistä keskusteltiin neljän päivän ajan. Paikalla oli 880 maksanutta osallistujaa, joista merkittävä osa oli nuoria, alle kolmekymppisiä.
Nämä kaksi esimerkkiä tuovat esiin laajempaa intellektuaalista muutosta, joka on vahvistunut 2007-2008 alkaneen talouskriisin myötä: Marxia ei voi enää sivuuttaa.
Vasemmisto ja paluu Marxiin
Pääoman uusimmassa painoksessa alaotsikko on suomennettu aiempaa tarkemmin muotoon ”poliittisen taloustieteen arvostelua”. Juuri kriittisen poliittisen taloustieteen ohjelma on Marxin kestävin ja tärkein yhteiskuntatieteellinen saavutus.
Suhteessa perinteiseen akateemiseen erikoistumiseen ja fakkitietoon Marxin Pääomassa esittämä lähestymistapa voi innoittaa ja ohjata tutkimusta, ei ainoastaan historiatieteissä tai taloustieteen, valtio-opin ja sosiologian kaltaisissa yhteiskuntatieteissä, vaan myös oikeustieteessä tai uudemmissa tutkimussuuntauksissa. Marxin poliittisen taloustieteen arvostelu tarjoaa eri tieteenaloja yhdistävän metodologisen ja käsitteellisen kehikon modernille monitieteelliselle ja kriittiselle tutkimukselle.
Suuren rahan valtaan verrattuna vasemmistolla on vähän resursseja. Vasemmiston tärkein resurssi ovat aktiiviset ihmiset, jotka ovat valmiita puhumaan ja toimimaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Vielä olennaisempaa on toki organisoituminen työväestön intressien ympärille ja näistä lähtökohdista johdettujen poliittisia tavoitteiden muotoileminen ja edistäminen. Tässä tilanteessa vasemmiston tärkeimpiä resursseja ovat äly, totuus ja tietysti rohkeus ja toimintatarmo.
Kaikista puutteistaan huolimatta toisen internationaalin johtavien marxilaisten intellektuellien taloudelliset ja yhteiskunnalliset analyysit olivat valovuoden edelle suhteessa aikakauden vallitsevaan porvarilliseen ajatteluun. Tämä tarjosi marxilaiselle työväenliikkeelle 1900-luvun alkuun tultaessa merkittävän etulyöntiaseman suhteessa porvariston poliittisiin pyrkimyksiin.
1900-luvun kuluessa vasemmisto on valitettavasti menettänyt tämän etulyöntiaseman. Tämän tosiasian voi tuntea kouriintuntuvasti esimerkiksi nykyistä hallitusvasemmistoa katsellessa. Otan vain yhden esimerkin: hallitusvasemmisto ei ole kyennyt kyseenalaistamaan Elinkeinoelämän keskusliiton lanseeraamaa kestävyysvaje-termiä, jolla oikeutetaan julkisen talouden rajun sopeuttamisen tarvetta.
Pääoman siirtäminen 1800-luvulta 2000-luvulle
Olisi helppoa luetella Marxin Pääomassa esittämiä tärkeitä tuloksia. Koska jokainen ne voi itse lukea Marxin itsensä tekstistä, tuon sen sijaan esiin kolme kriittistä huomautusta koskien hänen ajatteluaan.
Ensinnäkin Marx suhtautui liian luottavaisesti teollisen pääoman kykyyn alistaa maanomistus, rahapääoma ja kauppapääoma palvelemaan teollisen kasautumisen tarpeita, toiseksi hän aliarvioi kapitalismin tuhoavia taipumuksia ja kolmanneksi hän ei sido kapitalismi-analyysiään riittävässä määrin valtiojärjestelmän olemassaoloon kapitalismin uusintamisen välttämättömänä edellytyksenä.
Vaikka Marx oli monilla tavoin aikaansa edellä, näissä kolmessa suhteessa näen hänen olevan liiaksi 1800-luvun ajattelija.
Pääoman johtava elementti?
1800-luvun yhteiskunnallisten uudistajien tavoin Marx ajatteli, että yhteiskunnan luonnollinen kehitys johtaa ansaitsemattomien korkotulojen häviämiseen, vaikka Marx tietysti porvarillisiin uudistajiin verrattuna painotti työväenluokan poliittisen itseorganisoitumisen ja toiminnan merkitystä tämän tuloksen saavuttamisessa.
Klassisen poliittisen taloustieteen käyttämä työarvoteoria tarjosi täsmällisen menetelmän erottaa toisistaan ansioton, toisten maksamattomasta työstä kumpuava omaisuustulo, ja työllä ansaittu tulo. Puhtaan tuotannolliselta kannalta omistavien luokkien vaatimukset maankorosta, monopolivoitoista tai korkotuloista heikensivät kansantalouden kilpailukykyä.
Kansantalouden kokonaisuuden näkökulmasta ne merkitsevät kaikki lisämenoja yli välttämättömien tuotantokustannusten. Siksi kilpailukyvyn nimissä maankorko pitäisi verottaa pois, monopolien hintoja ja pankkien toimintaa säännöstellä. Vaihtoehtoisesti maa, monopolipääoma ja pankkitoiminta pitäisi yksinkertaisesti sosialisoida.
Kuten tiedämme, nämä kehityskulut eivät toteutuneet 1900-luvulla missään kapitalismin ydinalueilla. Keskiluokan laajeneminen ja työväenluokan suhteellinen vauraus nujersivat laajamittaiset antikapitalistiset ja sosialistiset liikkeet.
Tässä 1900-luvun loppupuolen poliittisessa konjenktuurissa uusliberalismiksi kutsutun poliittisen ja yhteiskunnallisen projektin menestys ja alkusuosio eivät näytä niin paradoksaalisilta. Omistava luokka kykenee verrattain vaivattomasti siirtämään taloudellisen suunnittelun päävastuun valtiolta yksityiselle rahoitusjärjestelmälle, mikä mullistaa yhteiskunnallisia valtasuhteita ja tulonjakoa pääoman eduksi lähes kaikissa teollisuusmaissa.
Kuten Marx hyvin ymmärsi, kapitalismi ei ole rikkumaton totaliteetti ja sisältää aina ristiriitaisia tendenssejä. Jotkin pääoman elementit ovat avoimempia edistyksellisille yhteiskunnallisille muutoksille kuin toiset. Kapitalismin marssia edistykseen ei kuitenkaan ole kirjoitettu mihinkään ”pääoman logiikkaan”.
Kapitalismin tuhoavat taipumukset
Yksi uusimman talouskriisin ennalta-arvattavimmista intellektuaalisista seurauksista oli Joseph Schumpeterin Marxilta johdetun ”luovan tuhon” ajatuksen nouseminen suurempaan julkisuuteen. Tämän ajatuksen mukaan kapitalismin kriiseillä on puhdistava vaikutus: ne poistavat kapitalismin yhteiskunnallisesta elimistöstä heikkoja ja tehottomia aineksia ja antavat niin tehokkaammille yrityksille ja instituutioille tilaa kasvaa ja järjestelmälle uutta elinvoimaa.
Nähdäkseni marxilaisten pitäisi kuitenkin olla varovaisia luovaa tuhoa korostavissa argumenteissa. Näin on siksi, että kapitalismissa, varsinkin sen nykyisessä vaiheessa, luovaa tuhoa yleisempi ilmiö saattaa olla ”tuhoava tuho”: taloudelliset, sosiaaliset ja ekologiset kriisit tuhoavat tai tekevät tarpeettomaksi täysin käypää tuotantokapasiteettia ja johtavat uusiutumattomien luonnonvarojen peruuttamattomaan haaskaamiseen.
Juuri ekologisen kriisin kohdalla kapitalismin tuhoava luonne on selvimmillään. Kapitalismille ominainen jatkuva materiaalisen tuotannon ja kulutuksen kasvu ei ole rajallisen maapallon puitteissa mahdollista. Kapitalistisen kasvun ekologiset rajat tulevat jossain vaiheessa vastaan eikä kapitalismilla jatkuvan ekspansion järjestelmänä ole luonnostaan käytettävissä omia tasapainottavia mekanismeja, jotka tätä törmäystä pehmentäisivät.
Kapitalismin tuhoavan luonteen myöntäminen on rationaalisen poliittisen tavoitteenasettelun ja toiminnan edellytys. Näiden edellytysten eksplikoimiseksi Marx ei kuitenkaan mene tarpeeksi pitkälle, vaikka esimerkiksi ekologinen tietoisuus on orastavana piirteenä varsinkin kypsän Marxin muotoiluissa.
Valtion ja pääoman pyhä liittosuhde
Klassinen poliittinen taloustiede lähti liikkeelle ”vapaiden markkinoiden” idealisaatiosta. Tässä ihanteellisessa mallissa raha ja yhteiskunnallinen työnjako kehittyvät sisäsyntyisesti tuottajien vapaaehtoisen vaihdannan tuloksena. Valtio on tälle kansalaisyhteiskunnan sfäärille ulkoinen välittäjä ja turvallisuuden hiljainen takaaja, muttei suoranaisesti osallistu taloudellisen toiminnan ”luonnolliseen prosessiin”. Suhteessa tähän klassisen poliittisen taloustieteen lähtökohtaan Marxin kritiikki ja katkos ei nähdäkseni mene tarpeeksi syvälle.
Esimerkiksi modernia rahajärjestelmää tai sen syntyä ei voi ymmärtää ilman valtion ja valtiojärjestelmän osuuden huomioimista kapitalismin historiassa. Kuten Marxikin Pääomassa toteaa, valtionvelka on yksi alkuperäisen kasautumisen vaikuttavimmista vipusista. Kun kapitalismi ei kykene takaamaan riittävän nopeaa pääomien kasautumista, investoiminen poliittiseen valtaan tulee omistavan luokan näkökulmasta yhä houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi.
Erityisesti talouden suunnittelu on muuttunut yhä enemmän ylikansalliseksi viime vuosikymmeninä. Se on yhä enemmän keskitettyä ja irrotettu kansallisvaltiollisen hallinnan demokraattisista mekanismeista – ulkoistettu Wall Streetin ja Lontoon Cityn hoidettaviksi. Valtiollisen byrokratian tehtäväksi on tullut enenevässä määrin sulatella ja muokata suuryritysten ja niiden rahoittamien ajatushautomoiden ehdotuksia ylikansalliseksi ja kansalliseksi lainsäädännöksi. WTO:n ja BIS:n kaltaisissa instituutioissa ja parhaillaan neuvoteltavissa vapaakauppasopimuksissa voi nähdä kapitalistisen maailmanvaltion itumuotoja.
Edellä hahmoteltujen kehityskulkujen seurauksena kapitalismin tendenssinä on muuttua yhä loismaisempaan muotoon taloudellisena järjestelmänä ja autoritaarisempaan suuntaan poliittisen hallinnan alueella. Valtion läpikapitalisoituminen on luultavasti kestävin ja sitkein uusliberaslimin käynnistämistä trendeistä.
Pääoman paluu 2000-luvulle
Kysymys siitä, miten kapitalismille ratkaisemattomat ristiriidat kyetään ylittämään, liittyy olennaisesti kysymykseen siitä miten kapitalistisen valtion ja sen piirissä käytävän politiikan puitteet kyetään ylittämään. Tässä suhteessa Pääoma on edelleen ohittamaton teoreettinen lähtökohta taloudellisen, yhteiskunnallisen ja poliittisen ymmärryksen luomiselle.
Marx ei kaipaa korjaamista vaan ennen kaikkea kriittistä soveltamista 2000-luvun olosuhteisiin, joissa Pääomassa esitetyt kapitalismin olennaiset määreet ovat edelleen läsnä, vaikka monet poliittiset, kulttuuriset, institutionaaliset ja teknologiset muutokset ovat modifioineet näiden määreiden ilmenemistä.
MIIKA KABATA
Kirjoittaja on helsinkiläinen valtiotieteen maisteri.