Vaihtoehto EU:lle Tiedotuskeskus r.y.
VT Arjo Suonperä: EU:n nykyiset kriisit ja niiden vaikutus Suomeen
Alustus Pirtin klubilla, Espoon Matinkylän Pirtillä 2.12.2021
EU on muuttunut viimeisten kymmenien vuosien aikana ja pyrkinyt elämään omaa elämäänsä riippumatta EU:n perustamisen tavoitteista ja rajoitteista.
Osa alkuperäisistä tavoitteista on säilynyt, mutta rinnalle on tullut uusia, jotka liittyvät valtaan ja sen siirtämiseen jäsenmailta EU:lle ja siellä tahtipuikkoa heiluttavalle EU:n johdolle. EU pyrkii omanlaiseksi valtiokseen, jolla olisi valtion yleinen toimivalta, mutta ei kaikkia valtion ikäviä velvoitteita. Lisäksi EU pyrkii maailmanherruutta, (imperialismi), tavoittelevaksi voimatekijäksi muitten suurvaltojen rinnalle.
Säilyneistä tavoitteista on tärkeimpänä sosialismin vastustaminen ja kapitalismin puolustaminen ja ikuistaminen, joka ilmeni aiemmin ihan auki kirjoitettuna, (vapaaseen kilpailuun perustuva markkinatalous), Rooman perustamissopimuksen EU:n ns. perusarvona, joka arvojen kollisiotilanteissa käveli muitten eli tavallisten EU-arvojen yli. Sittemmin EU hyväksytti itselleen uudet perussopimukset ja EU muuttui oikeushenkilöksi, vaan ei vielä valtioksi. Näissä uusissa perussopimuksissa ei enää puhuttu perusarvosta, vaan siinä nimenomaan mainitut arvot näyttivät sinänsä sanallisesti yhtä painavilta, mutta samalla vanhan EU:n, jonka normit ja sopimukset siirtyivät yleisseuraantona uudelle EU:lle, ja jäivät uusien perussopimusten rinnalle ja taustalle olemaan voimassa, ei niitä kumottu. Lisäksi voitiin lähteä siitä, että kun EU:n jäseniksi käytännössä hyväksyttiin vain kapitalismin nimiin vannovia ja sen mukaisesti toimivia maita, oli epätodennäköistä, että tuo vanha perusarvo olisi kadonnut tai merkittävästi rajoittunut.
Toinen säilynyt perustamisajan tavoite eli Neuvostoliiton vastustaminen on niin ikään säilynyt, vaikka Neuvostoliiton tilalle onkin tullut kapitalistiseksi muuttunut Venäjä. Tuo tavoite on samalla Neuvostoliiton katoamisen myötä muuntunut ja laventunut niin, että EU voi vastustaa myös kapitalistista maata, jos EU:ssa valtaa pitävät jäsenmaat ja niiden johto sitä tahtovat ja haluavat käyttää EU:a ikään kuin työrukkasena kapitalistimaiden keskinäisessä kilpailussa.
EU:lla on ollut ja on yhä enemmän kriisejä, jotka uhkaavat sitä itseään ja useimmat myös sen jäsenmaita. EU on pyrkinyt käyttämään näitä kriisejä, erityisesti jäsenmaita uhkaavia, hyväkseen pyrkimyksissään lisätä valtaansa jäsenmaittensa kustannuksella. EU:n valtapyrkimyksiin liittyvät keskeisesti sen tarpeet saada lisättyä olennaisesti tulorahoitustaan yli vanhojen perussopimusten asettamien EU:n budjettiraamien ylitse, koska vallan kasvattaminen, imperialismihaaveista puhumattakaan, vaatii miljardeja toisensa perään ja niiden hankkiminen onnistuu helpoimmin omilta jäsenmailta. Sitä kuitenkin rajoittaa merkittävästi se, että suurin osa EU:n jäsenmaista on kyllä valmis kuorossa tukemaan useimpia EU-johdon hankkeita, mutta ne ovat taloudellisesti heikkoja jäseniä, jotka eivät pysty, eivätkä halua juuri lisätä maksujaan EU:lle, vaan päinvastoin niitten into pysyä EU:ssa perustuu keskeisesti siihen, että EU antaa vuodesta toiseen niille voimakasta taloudellista tukea eli enemmistö jäsenmaista on EU-maksujen osalta nettosaajia. Ns. nettomaksajien joukko on EU:ssa pieni ja Saksan ja muitten pohjoismaitten ohella myös Suomi kuuluu niihin. Suomea pitäisi EU:n vallanhalu ja tulopuolen kasvattaminen kiinnostaa nykyistä enemmän, koska passiivinen EU-eliitin myötäily lisää Suomen ja sen veronmaksajien maksuja EU:lle ja kaventaa Suomen oman budjetin tulopuolen mahdollisuuksia ja samalla enemmistön suomalaisista elintasoa.
Vallan ja tulorahoituksen kasvattamisen lisäksi EU:lla on kolmaskin sille tärkeä näkökohta. Englannin ero EU:n jäsenyydestä toi näkyville sen, että EU:n jäsenyydestä voi myös erota. Kolmanneksi suurimman maksajan lähtö jäsenyydestä oli taloudellisesti ja sotilaallisesti katkera kokemus EU:n johdolle ja sai sen syystäkin miettimään keinoja, miten eromahdollisuudesta tehtäisiin niin vaikeaa, ettei se jäseniä maksujen kohoamisesta, velvoitteiden ja kurin lisääntymisestä huolimatta kiinnostaisi. Yhdeksi keskeiseksi keinoksi EU tuntuu ottaneen jäsenmaitten velkaannuttamisen ja EU:n pyrkimyksen omien velkojensa osalta jäsentensä yhteisvastuullisuuteen niistä.
EU:n kriisipolitiikkaan kuuluu myös se, kuinka EU:a voidaan sen päättäjien toimesta käyttää työrukkasena kapitalistien välisessä kilpailussa ja hybridisodankäynnissä oman etupiirinsä asioiden ajamiseen. Väitetyn tai todellisen sotilaallisen ulkopuolisen uhan torjumiseksi on käytetty EU:n julistamia kaupallisia, finanssipoliittisia ja matkustamiseen liittyviä pakotteita, joilla samalla voidaan pyrkiä jakamaan uudelleen markkinoita EU:n ulkopuolella, kun ensin pakotteilla entiset kaupankävijät, kuten suomalaiset yritykset Venäjältä, on saatu pelattua pois markkinoilta. Sen jälkeen sotilaallisen uhan ”väistyttyä” on helpompaa EU-johdon tukemien uusien kaupankävijöitten päästä valtaamaan EU:n ulkopuolisia markkinoita.
EU työrukkasena toimii myös jatkossa Saksan pyrkimyksessä päästä todelliseksi suurvallaksi II- maailmansodassa kokemansa häviön ja sitä seuranneen yhä jatkuvan miehityksen jäljiltä. Liittoutuminen Macronin Ranskan kanssa milloin minkäkin kriisin hoitamisessa tai torjumisessa tullee jatkossa näyttelemään yhä tärkeämpää ja lisää miljardeja kysyvää roolia, varsinkin kun jäsenmaitten yksimielisyysvaatimusta koko ajan romutetaan erilaisilla määräenemmistöihin pohjautuvilla ratkaisuilla.
Poliittisesti jäseniä painostetaan yksimielisten päätösten saamiseksi suurten toimesta myötäilemään suurten maitten suunnitelmia, tarvittaessa uhkailemalle tukirahojen menetyksillä tai poliittisella ja kaupallisella eristämisellä.
Sitten EU:n tunnetuimmista kriiseistä. Pankkikriisi uhkasi euromaitten taloudellisen erilaisuuden ja sen hoidon vaatimien miljardien vuoksi kaataa eurojärjestelmän ja kriisi kytee edelleen voiden roihahtaa uudestaan yhdenkin ison euromaan taloudellisen romahtamisen vuoksi uudelleen näkyväksi. Pankkikriisissä oli samalla osin mukana EU-johdon pyrkimys taloudellisen itsenäisyytensä kasvattamiseen EU-budjetin rajoituksista piittaamatta. Sitä hoidettiin viemällä pankkiasiat eri järjestelmän kuin tavanomaisen EU-jäsenyyden alle, jolloin euron hyväksyville jäsenmaille luotiin hieman erillinen EMU-järjestely, jota eivät koskeneet EU:n budjettirajoitukset. Samalla kaapattiin uuden rahan luomismahdollisuus kansallisilta keskuspankeilta isoille yksityispankeille ja kiellettiin keskuspankkeja lainoittamasta jäsenmaita; kiellolla lainamarkkinatkin ohjattiin yksityispankeille. Sittemmin EU:n keskuspankki kuitenkin säännöistä välittämättä alkoi ostamaan valtioidenkin velkakirjoja tukien näin niiden velanottoa ja velkaannuttamista eli lainamarkkinoita osin keskitettiin EU:n omalle keskuspankille. Euromaitten yhteisvastuu keskuspankin hurjasta lainoittamisesta uhkasi toteutua EU:n pankin ja käytännössä kai myös EU:n veloista ainakin pankkisektorin osalta. Samalla pankkikriisin uhkaavien vaikutuksilla pelottelulla pyrittiin vaientamaan kansalliset jäsenmaitten mahdolliset soraäänet, jotta vallankeskitystä EU:lle ja yksityistämistä olisi voitu jatkaa entistä isommilla kierroksilla.
Pankkiriisissä ja sen hoidossa oli monia samoja menetelmiä ja näkemyksiä, kuin myöhemmissä korona- tai ilmastokriisien rahastoajattelussa, ja sitä voidaan oikeastaan arvioida ikään kuin kenraaliharjoituksena EU:n taloudellisen itsenäisyyden kasvattamiselle kriisien varjossa ja jäsenmaitten sitouttamiselle EU-jäsenyyteen, vaikka EU eri tavoin laajentui koko ajan olennaisesti toiseksi järjestelyksi, kuin mihin jäsenmaat olivat siihen liittyessään sitoutuneet. Oltiinhan menossa omanlaiseen EU:n keskitettyyn liittovaltioon sammutetuin lyhdyin, kun avoin EU:n perustuslakihanke oli kariutunut muutamien jäsenmaitten jäsenäänestyksessä.
Koronapandemia koko Eurooppaa uhkaavine seuraamuksineen tarjosi EU:n taloudelliselle itsenäistymiselle ja vallankeskitykselle oivat puitteet. Keksintö käyttää pelottavan pandemiauhan torjuntaan EU-budjetin ulkopuolista elpymisrahastoa, jolle miljardit yritettäisiin hankkia yksityispankeilta lainoja ottamalla, jolloin iso toimija eli EU saisi niiltä lainaa halvemmalla korolla, kuin esimerkiksi yksittäiset köyhtyneet jäsenmaat, oli helppo myydä pandemiasta peloissaan oleville jäsenmaitten johtajille. Takaisinmaksu pankeille kerrottiin hoidettavan osin lainaamalla jäsenmaille jaetut miljardit niille ja antamalla vain osa tuesta avustuksina, jolloin osa elpymistuesta maksettaisiin saajajäsenmaitten toimesta takaisin. Loppujen erien takaisinmaksusta yksityispankeille vastaisi EU normaalibudjettinsa puitteissa, jolloin viimeksi sanottu toteuttaisi samalla jäsenmaitten yhteisvastuuta EU-veloista.
Vain osa elpymisrahastosta jaettavista miljardeista oli käytettävä varsinaisesti pandemian hoitamiseen, valtaosin kyse oli jäsenmaitten kannatuksen ostamisesta lupaamalla kaikille kokonsa ja merkityksensä suhteessa tukea ja lainaa ikään kuin jäsenmaan auttamiseksi yleensäkin jatkamaan toimintaansa koronan vaikeuttamissa oloissa ja pysymään EU:n jäsenyydessä. EU:n nettomaksajien, kuten Suomen osalta tämä oli epätaloudellinen kauppa, kun Suomikin joutuu maksamaan enemmän takaisin, kuin sai miljardeja, vaikka takaisinmaksu toki tapahtuu myöhemmin kuin elpymisrahojen vastaanotto.
Olennaisinta elpymisrahastossa, jota markkinoitiin muka ainutkertaisena ratkaisuna, joka ei toistuisi, oli julkisen lainanoton yksityistäminen eli ohjaaminen keskitetysti yksityispankeille ja vallankeskitys EU:lle ja sen ulottaminen yhä laajempiin asioihin käyttäen menetelmänä jäsenmailta vaadittua yksimielisyyttä rahaston perustamiseen ikään kuin EU:hun liittymisen lisäsopimuksena, ja EU:n taloudellisen itsenäisyyden kasvattaminen EU:n budjettirajoitukset näin kiertäen. Murusina jäsenmaitten myötäsukaisille hallituksille niillekin annettiin järjestelyllä hitunen vallankeskitystä, kun ne saivat käytännössä päättää, miten kunkin omassa maassa elpymistuet jaettiin eli ketkä niitä saivat.
Siinä vaiheessa ilmaiset elpymistuet jäsenmaat ottivatkin kaikki vastaan, mutta osa lainoista ei jäsenmaille kelvannutkaan, joten EU:n käyttöön jäi nostetuista lainoista rahastoon osa, josta ei tiedetä, mihin sitä käytetään.
Koronapandemia ei ole kuitenkaan loppunut parissa vuodessa, vaan näyttää vain yltyvän ja vaikeutuvan, joten on syytä pelätä, että EU kohta esittää elpymisrahasto II:n aikaansaamista.
Rahastoidea ei toki ollut siis elpymisrahaston osalta aivan uusi, mutta se oli suuruusluokaltaan poikkeavan iso ja osoittautui EU:n vallankeskityksen ja taloudellisen itsenäistymispyrkimyksen vuoksi niin hyväksi, ettei sitä toki voi jättää ainutkertaiseksi menettelyksi.
Jatkoa siis rahastojen ja kriisien hyväksikäytölle on EU:ssa odotettavissa, ovathan monet suuret kriisit odottamassa ratkaisujaan, kuten ilmastokriisi tai vesikriisi, luontoarvojen kriisi, Ukrainan kriisi, sosiaalikriisi ynnä muut. Rahastojen käytöllä EU:n pohjaton tulorahoituksen tarve saadaan osin paloiteltua osiin, ja näyttämään pienemmältä ja hyväksyttävämmältä verrattuna korvamerkitsemättömään jatkuvaan EU:n jäsenmaksun korottamiseen. Samalla rahastojen avulla saadaan EU:n toimivaltaa laajennettua jäsenten liittymissopimuksista rajattuja asioita laajemmalle. Korruptiokin rahastoissa hukkuu helpommin miljardien juoksuun, kuin vuotuisten EU-budjettien yhteydessä.
Erityinen vielä vapaampi sovellutus rahastomenettelyn osalta on ns. hankemenettely, kuten imperialismikilpailuun tarkoitetun Kiinan vastaisen 300 miljardia kysyvän Global Gateway-ohjelman luominen, jossa hankkeen tarvitsemista miljardeista osa tulee EU:n budjetin kautta ja osa hankitaan yksityissektorilta, ilmeisesti lainoina ja tukirahoituksena Kiinan vastaiseen taloussotaan. EU:n jäsenmaiden veronmaksajat saattavat tosin ihmetellä, minkä vuoksi EU käyttää verorahojaan esimerkiksi afrikkalaisten investointien tukemiseen vain heittääkseen soraa Kiinan Afrikan-politiikan etenemiselle.
EU:n imagon pönkittämiseen paremminkin tarkoitetulla sosiaalikriisien hoitoon tarkoitetulla sosiaalirahastolla on tarkoitus muitten tässä tarkoitettujen rahastojen tapaan kiertää EU-budjetin rajoitukset ja auttaa jäsenmaiden sitouttamisessa EU:iin, kun rahaa jaettaisiin vain kuuliaisille jäsenmaille. Ärtymystä on jo Suomessakin herättänyt se, että sosiaalirahastolla EU tulisi osin kilpailemaan kansallisvaltioiden sosiaalipolitiikan kanssa, koska sosiaalipolitiikka ei liittymissopimusten mukaan EU:lle kuulu.
Vanhastaan tunnettu asia on EU-eliitin pyrkimys päästä pelkästä kansainvälisestä sopimushankkeesta oikeushenkilöksi ja sen jälkeen omanlaiseksi liittovaltioksi, jotta EU saisi yleisen toimivallan periaatteessa kaikkiin valtiollisiin asioihin, eikä sen tarvitsisi aina jokaisen uuden asian osalta keinotella jäsenmailta yksimielistä suostumusta asian antamisesta EU:n hoitoon. EU liittovaltiopyrkimyksissään ei kuitenkaan halua normaalia ja kaiken kattavaa liittovaltioasemaa, jossa se joutuisi vastaamaan ja huolehtimaan kaikista ikävistäkin valtiollisista velvoitteista, kuten koko sosiaalipolitiikasta ja terveydestä ja koulutuksesta. EU haluaa jättää ikävät ja paljon rahaakin syövät asiat harkintansa mukaan jäsenmaittensa murheiksi, jolloin ikävien asioitten huonosta ja riittämättömästä hoidosta jäsenmaitten asujat syyttelisivät kansallisvaltioitten hallituksia ja johtajia.
EU:n pyrkimykset tulorahoituksensa voimakkaaseen kasvattamiseen ovat jo johtaneet siihen, että EU haluaa saada pala palalta itselleen suoraan jäsenmaittensa asukkaisiin kohdistuvaa omaa verotusoikeutta, jottei sen tarvitsisi aina perustaa uusia rahastoja ja hankkeita tai korottaa jäsenmaksujaan rahaa saadakseen. EU:n verotusoikeus johtaisi taas vastaavasti kansallisvaltioitten oman verotusoikeuden kaventumiseen ja niiden verotulojen vähentymiseen ja sitä myöten kansallisvaltioitten julkisten menojen leikkauksiin. Verotusoikeuden saannilla EU:sta tulisi nopeammin rengistä isäntä ja jäsenmaitten johtajista pelkkiä EU:n vasalleja ja paikallisia käskynhaltijoita. EU alkaa yhä enemmän muistuttaa käenpoikasta vieraassa pesässä.