Marx opiston ryhmätyössä kurssilaisia ohjeistettiin pohtimaan neljää ympäristöliikkeen toiminnassa olevaa kipupistettä ja pohtimaan miksi se on kipupiste ja ideoimaan kuinka sosialistinen malli kykenisi ratkaisemaan tämän kysymyksen.
DSL:n Jari Karttunen kokosi yhteen ryhmätöiden tuottamat tulokset:
1. Väestönkasvu / väestömäärä (rasismi, fasismi, vihreä fasismi)
Eräs tärkeimmistä kipupisteistä nykyiselle ympäristöliikkeelle on kysymys väestönkasvusta. Maapallon väestö kasvaa tällä hetkellä eniten maailman alikehittyneissä maissa. Koska ”vihreän” ympäristöliikkeen on pysyteltävä kapitalismin viitekehityksessä, nähdään että kasvanut ihmismäärä kuluttaa automaattisesti enemmän resursseja ja aiheuttaa enemmän ympäristöongelmia. Kapitalistisessa yhteiskunnassa saatu kasvatus voimistaa tätä päätelmää. Tästä seuraa harhakäsityksiä, joiden mukaan kehitysmaiden väestönkasvu ja väkimäärä on vakautettava vaikka pakolla ympäristön säästämiseksi. Tämä ajattelumalli avaa reitin ympäristöliikettä hajottavalle vihreälle fasismille. Ongelma on kuitenkin siinä, että todellisuudessa maapallon kulutus on keskittynyt länsimaihin, eivätkä kehitysmaat ole suurin ongelma.
Sosialistisessa yhteiskunnassa väestönkasvu ei kuitenkaan olisi yhtä vakava uhkakuva kuin kapitalistisessa mallissa. Sosialistisen järjestelmän sisällä on mahdollista kasvattaa elintasoa ilman turhaan kulutukseen ohjaavaa konsumerismiä. Tuotantotavan muuttaminen ja resurssien järjestäminen uudelleen maapallon ihmisten kesken johtaisi globaalin elintason nousuun ilman resurssien lisäkulutusta. Kulutuksen tasaaminen johtaisi kehittyneisiin julkisiin palveluihin kaikkialla ja yhdessä imperialismista vapaan kehitysavun kanssa tämä johtaisi lopulta myös väestönkasvun luontaiseen vähenemiseen, sillä koulutus ja elintason nousu on vähentää sitä kaikkialla.
2. Teknologiasuhde
Toinen tärkeä kipukysymys ympäristöliikkeelle on kysymys teknologiasta ja varsinkin teollisen yhteiskunnan ylläpitämisessä. Kapitalismiin sidotun yhteiskunnan teollisuus on tuomittu alati kasvavaan luonnonvarojen kulutukseen sekä ympäristöongelmien aiheuttamiseen. Teollisuus tarvitsee jatkuvasti enemmän energiaa ja materiaaleja ruokkimaan jatkuvasti kasvavia uusia tarpeita, joita kapitalistinen järjestelmä kehittää. Kapitalismin alaisuudessa etsitään kiivasti teknologisia ratkaisuja, jotka ratkaisivat ympäristökriisin, mutta sellaisia ei lopulta ole olemassa. Tehokkainkin ja ilmastoystävällisin energiantuotannon tapa johtaisi kapitalismin alaisuudessa materiaalien kasvavaan kulutukseen ja ympäristökriisin pahenemiseen. Osa teknologiaan uskovista laittaa toivonsa immateriaaliseen kulutukseen ja keinoälyihin, mutta nekään eivät ratkaisen lopullista tarvetta alati kasvavalle energian ja materiaalinen tarpeelle.
Kapitalistisen hegemonian hallitsema yhteiskunta ei kykene rajoittamaan tarpeitaan tai ole valmis luopumaan mistään länsimaisen elintason suhteen. Tämä johtaa laajasti denialistiseen suhtautumiseen ympäristökriisin suhteen, sillä ongelman kieltäminen lisää turvallisuuden tunnetta.
Toinen ääripää on vihreyden pohjalta kumpuavassa primitivismissä, missä teknologia ja kehittynyt yhteiskunta nähdään vääjäämättömänä tuhon airuena, josta on luovuttava. Tämä on johtanut ydinvoiman kaltaisten energiamuotojen, geeniparannellun ruuan ja vastaavien teknisten ratkaisujen vastustamiseen. Äärimmilleen vietynä vaaditaan teknologisen yhteiskunnan lopettamista, mutta primitivismin jälkiseuraus on radikaali romahdus väestönmäärässä ja elämänlaadussa. Kaiken tämän seurauksena ympäristöliike on sisäisesti hyvin erimielinen ja hajanainen.
Sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä kykenee ratkaisemaan monia teollistumisen ongelmia ilman tarvetta primitivismiin sukeltamiselle. Suunnitelmatalous voi oikein toteutettuna ratkaista useita ongelmia. Teknologiset ratkaisut voidaan laittaa palvelemaan ihmiskuntaa ilman tavoitetta voitontavoitteluun. Ihmisen hallitessa tekoälyjä voidaan ne valjastaa suunnitelmatalouden avuksi. Luopuminen tarpeesta myydä yhä uudestaan ja uudestaan samat asiat poistaisi kertakäyttötuotteet pois tuotannosta ja uusia asioita valmistettaisiin vain korvaamaan entistä tai uuteen tarpeeseen. Teollisuuden tuottamat asiat tehtäisiin kestäviksi ja korjaamiskelpoisiksi. Yhteiskunnan kehittyessä sosialismin ja tiedon kommunismin alla ihmisten suhde teknologiaan myös muuttuu. Ihmiset voivat osana talkoohenkeä tehdä asioita myös ilman teknologiaa, mutta tällä kertaa demokraattisesti vapaasta tahdostaan, huviksi muttei pakosta.
3. Yksilönvapaus vs. Ihmisten tarpeiden määrittely hallinnon toimesta
Kolmas kipukynnys piillee yksilönvapauden ja ihmisten tarpeiden välisessä suhteessa. Kapitalistinen hegemonia määrittelee vahvasti ihmisten tarpeita ja suhdetta yhteiskuntaan. Kapitalimi juhlii yksilönvapaudella ja oikeudella tehdä asioita piittaamatta yhteisestä hyvästä, mikäli se estää yksityisen hyvän toteutumisen. Tämän seurauksena ”vihreä” ympäristöliike onkin keskittynyt siirtämään ympäristökriisin ratkaisemisen ja ilmastonmuutoksen torjunnan yksilön itsensä vastuulle, vaikka ongelma syntyykin yhteiskunnallisella tasolla. Kapitalistisen hegemonian vaikutuksesta monille yhteiskunnallisten ratkaisujen hakeminen lietsoo pelkoa valinnanvapauden menettämisestä ja pakolla luopumaan joutumisesta.
Mikäli ympäristökriisi halutaan ratkaista, on toimet tehtävä kuitenkin muulla kuin yksilötasolla. Sosialistisessa järjestelmässä ihmisillä on oikeus palveluihin ja turvaan, eikä näistä luovuta ympäristönsuojelun tähden. Kuitenkin on selvää, etteivät peruspalvelut sen enempää kuin luonto ja eläimetkään kuuluu voitontavoittelun piiriin. Kaikilla on oikeus puhtaaseen luontoon ja solidaarisuus kattaisi myös eläimet. Sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole luokkia, joten ei ole tarvetta hallituksille ja myös yksilönvapaudet menettävät nykyisen merkityksensä, sillä asiat ovat enemmän yhteisiä eikä ”oman” puolustaminen ole yhtä tärkeässä asemassa. Julkinen liikenne vähentää tarvetta omaan autoon ja yhteisesti käytetty pyykkitupa tarvetta omalle pesukoneelle. Kapitalismin alla näistä luopuminen laskisi voittoja mutta sosialismissa tämä ei haittaisi.
4. Lainsäädäntö
Neljäs kipukohta on se kuinka nykyinen lainsäädäntö ja ympäristönsuojelu ovat keskenään ristiriidassa tehokkaan ympäristökriisin ratkaisemisen kannalta. Kapitalismin pohjalta toimiva valtio on verkosto erinäisiä lakeja ja sopimuksia, jotka on luotu helpottamaan voitontavoittelua ja pönkittämään kapitalistiluokan asemaa. Valtiot on sidottu EU-kilpailulainsäädännön ja vapaakauppasopimusten nojalla välttämään ratkaisuja, jotka estäisivät kansainvälisen kapitalismin voitontavoittelua. Samaten valtion sisäinen lakijärjestelmä kuten osakeyhtiölaki legitimoi voitontavoittelun yrityksien tehtäväksi, seuraamuksista viis. Yrityssalaisuuksien nojalla tärkeää tietoa esimerkiksi ympäristöhaitoista voidaan piilotella ja tämä mahdollistaa esimerkiksi ympäristölainsäädöksien kiertämisen yleensä vähäisin taloudellisin seuraamuksin. Lainsäädäntö ei kykene korjaamaan näitä ongelmia sillä esimerkiksi kaivoslain muuttaminen oikeudenmukaisemmaksi ihmisten ja ympäristön kannalta sotii kapitalistisen hyödyntämisen periaatteita vastaan. Yksityisomaisuuden pyhyys estää ympäristön kustannuksella tehtyjen voittojen takavarikoimisen. Kapitalistinen lainsäädäntö seisoo toisin sanoen tehokkaan ympäristönsuojelun esteenä.
Sosialistisessa järjestyksessä lainsäädäntö muuttuu uusia tuotantosuhteita heijastavaksi. Yksityisen voitontavoittelun rajoittaminen ja tiukat ympäristösäännökset astuisivat voimaan. Sosialismissa yksityisomaisuuden pyhyys ei enää koske ympäristöä tuhoavaa teollisuutta. Se kansallistetaan ja järjestetään osuuskuntatoiminnan oppien mukaisesti. Lakeja säädetään yhteisesti ja tämä heijastuisi myös lakeihin. Ei tulisi kuuloonkaan, että ihmisten terveydellä tehtäisiin bisnestä tai luontoa käytettäisiin yksityisen voitontavoittelun välikappaleena.
Marx-opiston asiantuntija-alustusten esittely sekä linkit tallenteisiin: https://www.desili.fi/tiedotteet/marx-opiston-2019-kesatapaamisen-alustukset/