Jari Karttunen - Suomi uuskolonialistisen teorian läpi tarkasteltuna – eli voiko hyvinvointivaltion uuskolonialisoida?

Osat I ja II julkaistu Tiedonantajan numeroissa 6/2022 ja 7/2022.

Osa I. Suomen talous ja poliittinen järjestelmä uuskolonialismin kohteina

Keskusteluissa esitetään toisinaan kommentteja joiden mukaan Suomi ei ole enää todellisuudessa itsenäinen valtio. Useimmiten itsenäisyyden menettämisen hetkeksi katsotaan Suomen EU jäsenyys vuonna 1995. Muita yleisesti esitettyjä vaihtoehtoja ovat isäntämaasopimuksen solmiminen NATO:n kanssa vuonna 2014 tai viimeistään Suomen hakeman NATO jäsenyyden mahdollinen toteutuminen joskus tulevaisuudessa. Yleensä perusteluksi esitetään Suomen päätöksenteon ja lainsäädännön karkaamista maan rajojen ulkopuolelle. Tämä on hyvä lähtökohta keskustelulle, mutta myös vasta-argumentteja on helppo esittää. Väitteen kritisoijat kiinnittävät huomiota siihen, että Suomella on tunnustettu kansainvälinen asema, omat puolustusvoimat, poliittinen järjestelmä ja lainsäädäntökoneisto jota Suomi itse hallitsee. Tämän perusteella Suomi siis on kiistatta itsenäinen valtio.

Jos kysymystä halutaan käsitellä syvällisemmin, on syytä ottaa esille lähtökohdat jotka mahdollistavat valtion pintapuolisen itsenäisyyden, mutta pitävät sisällään kuitenkin käytännössä siirtomaan tai vasallivaltion aseman. Asiaa on siis tarkasteltava asiaa uuskolonialistisesta ja riippuvaisuusteoriasta käsin. Tässä yhteydessä suosittelen lukijoita lukemaan TA 6/2019 ja 7/2019 jossa selitin näitä käsitteitä laajemmin.

Uuskolonialistinen teoria on keskittynyt tutkimaan sitä, kuinka entiset siirtomaavallat ovat säilyttäneet aiemmin virallisissa siirtomaissaan taloudellisen, kulttuurisen ja poliittisen kontrollin, minkä seurauksena nämä maat ovat edelleen sidottu entisiin isäntiinsä alikehityssuhteella. Tämä suhde pitää alikehitetyt maat taloudellisesti heikkoina ja takaa sen, että niiden talous palvelee entistä imperialistista isäntää. Uuskolonialismi on mekanismi, jolla tätä alistussuhdetta pidetään yllä.

Suomi ei ole ollut ainakaan 1800-luvun alkupuolesta lähitien siirtomaa ja sen talousjärjestelmä on vuosisatojen ajan ollut vaihtelevalla menestyksellä alueen omien porvareiden hallinnassa. Nykyiseltään Suomi on maailmanlaajuisen ylikehitys-alikehitys pyramidin huipulla, nauttimassa alikehitetyn köyhän etelän halvoista raaka-aineista, halpatyövoimasta ja halpatuotannosta. Tämän ylikehityksen – eli alikehitetystä maailmasta riistetyn ylimääräisen voiton avulla, Suomen porvaristo on kyennyt pitämään yllä hyvinvointivaltioksi kutsuttua järjestelmää, jolla alueen työväenluokka on voitu pitää tyytyväisenä ja kuuliaisena jakamalla sille murusia, jotka on riistetty köyhästä etelästä.

Tästä voisi päätellä, ettei Suomi voi olla uuskolonialismin kohde. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä historiasta tiedetään että myös Kiinan ja Persian kaltaiset vauraat valtiot – jotka eivät koskaan olleet siirtomaita, joutuivat 1800-1900-luvulla imperialistisen vaikutuksen piiriin. Uuskolonialistisia menetelmiä voitiin kohdistaa näihin maihin ilman, että niitä koskaan kolonisoitiin virallisesti. Tästä voi päätellä, että uuskolonialistisia menetelmiä voi käyttää myös maihin jotka eivät ole koskaan olleet siirtomaita. Oikealla taloudellisella, kulttuurisella ja poliittisella vaikuttamisella on mahdollista vaikuttaa kohdemaan toimintaan niin paljon, että maa todellisuudessa menettää itsenäisyytensä. Pitkään jatkuessaan tämä voi myös johtaa ylikehitys-alikehitys suhteen syntymiseen.

Tästä lähtökohdasta tarkasteltuna on vähintäänkin mielenkiintoista tarkastella uuskolonialistisen hallinnan menetelmiä ja katsoa, kuinka paljon merkkejä näistä epäsuorista vallankäytön mekanismeista löytyy Suomesta. Tämä mahdollistaa sen, että voimme arvioida onko Suomen valtio itsenäinen toimija vaiko kenties uuskolonisoitu läänitys, joka palvelee jotakin ulkopuolista imperialistista tahoa. Koska tilanne on hyvin monimutkainen, eikä uuskolonialistisen suhteen toteaminen ole mitenkään yksiselitteinen, en yritä väittää kuvauksien olevan täysin aukottomia. Lisäksi on muistettava, että uuskolonialistiset teoriat on tarkoitettu ensisijaisesti kuvaamaan kehittyvien maiden suhdetta entisiin siirtomaa isäntiinsä. Siksi voi aivan oikeutetusti epäillä teorian sopivuutta käsittelemään Suomen kaltaista kehittynyttä teollisuusmaata. Kun tämän pitää mielessä avautuu kuitenkin mielenkiintoinen aihepiiri pohdiskeltavaksi.

Taloudelliset hallinnan menetelmät

Uuskolonialistiseen järjestelmään kuuluu voimakas ulkomaalaisen investoimisen osuus, joka käyttää hyväkseen alikehitetyn alueen halpaa työvoimaa ja luonnonvaroja. Vuonna 2018 Suomeen investoitiin ulkomailta 62,4 miljardilla eurolla. Tämä investoitu pääoma tuotti 8,6 miljardia. Samaan aikaan Suomesta ulkomaille sijoitettiin 111,7 miljardia, mikä tuotti voittoa 6,6 miljardia. Suomeen sijoitettiin vähemmän pääomaa kuin Suomi sijoitti ulkomaille. Vaikuttaisi siis, ettei Suomi ole kovinkaan riippuvainen ulkomaisesta pääomasta. On kuitenkin huomattava, että Suomen kustannuksella tehtiin enemmän puhdasta voittoa kuin suomalainen pääoma sai kerättyä ulkomailta selvästi suuremmalla sijoituksella. Suomalainen pääoma meni ulkomaille samalla kun ulkomaalainen pääoma käytti hyväkseen tiettyjä talouden osa-alueita voittojen tekemiseen.

Uuskolonialistisen teorian näkökulmasta on kuitenkin olemassa yksi osa-alue, joka heijastelee uuskolonialistista alistussuhdetta. Uuskolonialistisen hallinnan merkittävin intressi on markkinoiden hallinnan ohella kontrolloida kohteensa luonnonvarojen käyttöä. Varsinkin energia ja mineraalivarat ovat avainasemassa. Vuonna 2018 Suomessa toimivista metallikaivoksista 9/11 oli ulkomaalaisessa omistuksessa. Myös melkein kaikki kaivosteollisuuteen sijoitettu pääoma oli ulkomaalaista. Voidaan katsoa, että juuri uuskolonialistisen systeemin suurin kiinnostuksen aihe Suomessa on hyvin tiukasti ulkomaisessa kontrollissa. Tähän yhteyteen liittyy läheisesti se, että Suomen jo ratifoidessaan CETA- sopimuksen vuonna 2018 Suomi teki omaa toimintaansa sitovan taloudellisen sopimuksen, joka mahdollistaa toteutuessaan monikansallisia kaivosteollisuuden toimijoita hakemaan Suomelta korvauksia, mikäli esimerkiksi suomalaisen ympäristölainsäädännön muuttuminen johtaisi kaivosteollisuuden voittojen vähentymiseen. Tämä toimii sekä ympäristölainsäädännön säätämisen rajoittajana että keinona hyötyä sopimuksilla Suomen taloudesta.

Ulkomaalainen omistus on ollut muutenkin kasvussa koskien sähköverkkoja, satamia ja muuta avain infrastruktuuria. Tämän ulkomaalaisen omistuksen osuuden kasvamisen voi katsoa lisäävän ulkomaisen taloudellisen kontrollin merkitystä. Kansallisen infrastruktuurin alistaminen ulkomaalisen yksityisen pääoman voitontekemiselle on yksi alikehitysmekanismin perustoimintamalleja. Monikansalliset yritykset ovat avainasemassa tämän poliittisen päätännän ulkopuolelle karkaavan taloudellisen toiminnan aikaansaamisessa. Näiden yritysten valta kasvaa jatkuvasti Suomessa ja se kaventaa maan taloudellista päätäntävaltaa.

Toinen taloudellinen menetelmä on globaali hintojen polkeminen siten, ettei alikehitettyjen maiden tuotannolla pysty saamaan merkittäviä voittoja. Tällaisia ovat esimerkiksi ruuan ja raaka-aineiden maailmanmarkkinahintojen pitäminen matalalla. Suomen talous on huomattavasti monipuolisempi kuin useimpien alikehitettyjen maiden. Tämän johdosta Suomen talous ei ole altis tämänkaltaiselle alistamismekanismille. Se myös muistuttaa rakenteeltaan johtavien kapitalististen maiden talouksia korkealla tekniikka- ja jalostusasteellaan. Tämän johdosta voi todeta, ettei Suomi ole myöskään poikkeuksellisen riippuvainen teknologian suhteen ulkomaista, mikä on myös yksi uuskolonialistisen alistussuhteen merkki. Tarvittaessa Suomi voi valmistaa valtaosan talousjärjestelmänsä vaatimista tuotantovälineistä. Tämä ei tarkoita, etteikö Suomi olisi täysin riippuvainen joistakin yleisistä teknologisista komponenteista, kuten mikrosiruista. Näitä Suomi tai monet muutkaan valtiot eivät kykene valmistamaan ja tiukassa tilanteessa niiden puute olisi vakava este teollisuudelle.

Uuskolonialistisen järjestelmän merkittävimpiä työvälineitä on kontrolli, joka syntyy erinäisten rahoituslaitoksien välityksellä. Alikehitetyille maille perinteisesti tarjotaan rahoitusta ja lainoja koroilla ja ehdoilla, jotka sitovat sen taloudellisesti epäsuotuiseen asemaan. Suomi on viime vuosikymmeninä velkaantunut voimakkaasta, eikä tämän ketjun katkeaminen näyttäisi olevan tapahtumassa. On kuitenkin todettava, että Suomen saamat lainaehdot ovat hyvin suotuisat, mikäli niitä verrataan esimerkiksi useimpiin Afrikan maihin. Suomi ei myöskään joudu sovittelemaan toimintaansa kehitysavun erikoisvaatimuksien kuristavassa otteessa tai ole tämän alikehitysmekanismin kohteena.

Kaiken kaikkiaan voi todeta, ettei maailman talousjärjestelmä toimi tällä hetkellä voimakkaasti alikehittävästi Suomen suhteen. Toistaiseksi Suomi nauttii asemastaan alikehitettyjen maiden riistäjänä. On kuitenkin todettava, että mitä laajemmin ulkomaalainen pääoma ja monikansalliset yritykset ottavat haltuunsa suomalaisia yrityksiä, infrastruktuuria ja luonnonvaroja sitä syvemmin taloudellinen päätäntävalta lipuu Suomen ulkopuolelle ja tämä kehitys on kasvussa. Lisäksi on todettava, että uuskolonialistiseen kontrolloimiseen kuuluu myös muita keinoja kuin epätasa-arvoinen talousjärjestelmä. Seuraava kohta ei luo ollenkaan yhtä lupaavaa kuvaa Suomen itsenäisyydestä.

Poliittisen hallinnan menetelmät

Aivan ensimmäisenä on todettava, että Suomen EU jäsenyys mutkistaa tilanteen käsittelyä. On nimittäin perusteltua väittää, ettei Suomi ole virallisestikaan täysin itsenäinen valtio. Tietty osa lainsäädännöstä, rahajärjestelmä ja ulkopolitiikan kauppaa koskevat osa-alueet on säädeltyjä ylivaltiollisessa elimessä. Suomella on jonkinlaista poliittista vaikutusta itseään koskevaan päätöksentekoon osana EU:n sisäisiä prosesseja, mutta täyttä itsemääräämisoikeutta sillä ei ole, sillä EU:n päätökset sitovat Suomea, kuten muitakin jäsenmaita. Tämän poliittisen itsemääräämisoikeuden menettämisen seuraamuksena Suomi on esimerkiksi talouspakotteiden suhteen sitoutunut yhteiseen linjaan, myös niissä tilanteissa joissa nämä pakotteet ovat huomattavasti vahingollisempia Suomelle kuin useimmille muille EU:n jäsenmaille. Tämä itsenäisyyden menetys ei ole kuitenkaan luonteeltaan uuskolonialistinen vaan täysin virallinen itsenäisyydestä luopuminen.

Suomella on kuitenkin monia uuskolonialistisen vasallivaltiuden tuntomerkkejä. Aikoinaan puhuttiin ”suomettumisesta” eli siitä, että miellyttääkseen jotain vahvaa valtiota, harjoittaa heikompi valtio vapaaehtoisesti sellaista politiikkaa, että se miellyttää vahvempaa. Tämä johtaa poliittisen, kulttuurisen ja taloudellisen elämän lähestymiseen vahvemman valtion intresseihin. On ilmeisen selvää, että Suomi sovittaa säännöllisesti omia ulkopoliittisia ratkaisujaan USA:n intresseihin. Esimerkiksi vuonna 2019 Suomi oli yksi niistä EU maista, jotka päättivät USA.n esimerkkiä noudattaen tunnustaa vallankaappausta yrittäneen Juan Guaidon Venezuelan väliaikaiseksi presidentiksi. Toinen esimerkki on Suomen kieltäytyminen vuonna 2017 hyväksymästä ydinaseet kieltävää kansainvälistä yleissopimusta.

Yksi uuskolonialistinen hallinnan elementti on perinteisesti ollut se, että jokin poliittinen ryhmä yhteiskunnassa, jolla on vaikutusvaltaa ja resursseja on omistautunut ajamaan jonkun ulkovallan intressejä yhteiskunnan sisällä. Suomessa ainakin Kokoomus toimittaa tätä roolia EU:n ja USA:n suuntaan. Tämä edistäminen on näkynyt kulttuurin, politiikan, talouden ja varsinkin sotilaallisen yhteistyön suhteen.

Tärkeä merkki uuskolonialistisesta poliittisesta kontrollista on Suomen runsas sotilaallinen yhteistyö USA:n kanssa. Uuskolonialistisessa teoriassa määritellään sotilaallinen yhteistyö, sotatarvike ostokset, yhteinen koulutus, tukikohdat ja vieraat joukot merkittäväksi kontrollin keinoksi. Jos jonkun maan armeija on riippuvainen kaluston, tiedustelun ja sotilaallisen suojelun suhteen toisen maan sotilasvoimista, ei tällä maalla voi olla itsenäistä sotilaallista toimintakykyä tai päätösvaltaa. Se ei myöskään kykene tarpeen tullen uhmaamaan isäntäänsä sotilaallisesti.

Suomen jatkuva ajautuminen yhä syvemmälle USA:n ja sen vasalliorganisaation NATO:n sotilaalliseen yhteyteen on ollut kehitys, joka ei ole jäänytnäkymättömäksi kenellekään asioita seuraavalle. Tämä kehitys alkoi Hornet hankinnasta 1992, jolloin Suomi sitoi ilmavoimansa USA:n sotilastekniikkaan. Suomi aloitti rauhankumppanuuden NATO:n kanssa 1994 ja lähetti vuonna 1996 ensimmäisen kerran joukkoja NATO:n operaatioon. Suomi syvensi entisestään suhdettaan 2000-luvun alkupuolella osallistumalla Afganistanin miehitykseen USA:n tukena. Suomen poliitikot luopuivat puolueettomuuden käsitteestä vuonna 2007 ja korvasivat sen liittoutumattomuudella. Tämä kertoi jo siitä, että Suomen uuskolonialistinen kontrolli oli tässä vaiheessa kattava. Suomi oli jo osa USA:n sotilaallista liittolaisverkostoa.

Tilanne eteni 2008 nopean toiminnan joukkojen perustamisella, jotka oli helppo lähettää USA:n tarvittaessa tukemaan sen joukkoja ulkomaille. Lopullinen hyppäys tapahtui 2014 kun Suomi allekirjoitti isäntämaasopimuksen, joka tarjosi USA:lle oikeuden käyttää Suomen alueita omien sotavoimiensa tarpeisiin. Vuonna 2021 tehtyä hävittäjä hankinnan esitettiin Suomessa olevan avoin kilpailu, mutta USA:n uuskolonialistinen vaikutus puolustuskysymyksiin oli jo niin suurta, ettei kenelläkään asian ymmärtävällä olut epäilyksiä siitä, mitkä hävittäjät tultaisiin valitsemaan. Vaihtoehtoja oli alun alkaenkin vain yksi. Vuoden 2022 NATO jäsenyyden hakeminen ja sen todennäköinen myöhempi vahvistaminen eivät todellisuudessa ole suuria muutoksia tai edes mikään yllätys. Suomi on sotilaallisessa mielessä uuskolonisoitu jo vuosia takaperin. Jäsenyys tietysti lisää tätä sotilaallista riippuvaisuutta, sekä todennäköisesti tuo alueelle sotilastukikohtia ja muita elementtejä, jotka jatkossa estävät itsenäisen turvallisuuspolitiikan tekemisen tai merkittävien yhteiskunnallisten suunnanmuutoksien toteutumisen.

Poliittisen vaikutuksen näkökulmasta suomalainen yhteiskunta on vahvasti uuskolonisoitu USA:n ja monikansallisten suuryrityksien suuntaan. Lisäksi Suomen itsenäisyyttä rajoittaa EU:n osana oleminen. Itsessään tämä poliittinen uuskolonisaatio ei riitä siirtämään Suomea tilanteeseen, jossa maa olisi siirtynyt vakavaan alikehitys-ylikehitys suhteeseen minkään tietyn maan ulkopuolisen tahon suhteen. Kuitenkin tämä poliittisen itsenäisyyden menettäminen on vakava ongelma, mikäli jossain vaiheessa maailman taloudelliset mannerlaatat siirtyvät siten, että Suomen asema maailman taloudessa alkaa heikkenemään. Näissä olosuhteissa tämä poliittinen itsenäisyyden puuttuminen voi estää tehokkaan toiminnan, jos se on esimerkiksi vastoin USA:n etuja. Lisäksi se altistaa Suomea tekemään poliittisia ja taloudellisia ratkaisuja, jotka palvelevat todellisuudessa ulkomaalaisten pääomaluokkien etuja. Aiemmin mainittu kansainvälisen kaivosteollisuuden hyödyksi sovittu CETA sopimus on hyvä esimerkki tällaisesta ratkaisusta.

Voimakas sotilaallinen riippuvaisuus myös voi johtaa talouden ja yhteiskunta järjestelmän kriisiytymisen tilanteessa sotilaalliseen puuttumiseen, vallankaappauksiin ja nukkehallituksiin. Riski on suuri varsinkin jos Suomeen tulevaisuudessa syntyy yhteiskunnallista liikehdintää joka vastustaa vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmä tai riippuvaisuus suhteita tiettyihin ulkovaltoihin. Lisäksi tämä poliittinen ulkopuolinen vaikuttaminen avaa ovet suunnattomalla kulttuuriselle vaikuttamiselle ja päinvastoin.

Taloudellinen ja poliittinen kontrolli eivät ole kuitenkaan uuskolonialistisen kontrollin kokonaisuus. Uuskolonialismi pitää sisällään myös kulttuurisen alistamisen ja dominoimisen. Käsittelen tätä kulttuuri imperialismiksikin kutsuttua ilmiötä tarkemmin kirjoitukseni seuraavassa osassa, joka käsittelee myös menetelmiä, joilla uuskolonialistisia mekanismeja voidaan torjua sekä antaa lopulliset päätelmät Suomen uuskolonialismin asteesta.

OSA II Suomi kulttuuri imperialismin ja uuskolonialismin kohteena

Kuten aiemmassa osiossa kerroin, kuuluu uuskolonialistisen teorian mukaan myös kulttuuri imperialismi läheisesti osaksi uuskolonialismin mekanismeja. Aloitan käsittelemään suomalaisen yhteiskunnan kulttuurista altistumista uuskolonialistisille mekanismeille tässä luvussa.

Kulttuurisen hallinnan menetelmät

On suorilta käsin sanottava, että suomalainen yhteiskunta on jo vuosikymmenien ajan ollut vahvan kulttuurisen imperialismin kohteena. USA:n media elokuvien, sarjojen, TV-ohjelmien ja muun viihteen välityksellä on vuosikausia esittänyt yhdysvaltalaisen yhteiskunnan eri puolia. Niinkin viaton ja monen suomalaisen lapsuuteen kuulunut asia kuin Aku Ankka- lehti esitteli amerikkalaista kaupungistunutta ja ennen kaikkea kapitalistista elämänmenoa jo 50-luvulla. Ihmiset tutustuivat pesukoneisiin, televisioihin ja muihin urbaaneihin käsitteisiin Akun sivuilta vuosia ennen kuin niistä tuli olennainen useimpien suomalaisten arkea. Mitä muuta he Aku Ankasta omaksuivatkaan?

On Aku Ankka sitten kulttuuri imperialistista propagandaa tai ei, niin kaikkiaan on todettava USA:n olevan vahvasti läsnä suomalaisten mieliaaä. Tämän seurauksena USA:n kansalaisille tarkoitetut poliittiset spektaakkelit kuten Yhdysvaltojen presidentin vaalit esitetään Suomessa aivan kuin ne samalla olisivat Suomen vaalit. Jos Yhdysvallat nähdään Suomen hegemonisena uuskolonialistisena isäntänä, niin näitä vaaleja voikin pitää sellaisina. Kolonisoidut eivät voi vaikuttaa isäntiensä poliittiseen johtoon mutta muutokset siellä voivat vaikuttaa heihin.

Uuskolonialismia käsittelevät teoriat usein määrittelevät ns. kulttuuri imperialismin uuskolonialistisen kontrollin välineeksi. Ajatus on se, että jos uuskolonialisti dominoi viihdettä ja kulttuuria, voivat he myös vaikuttaa suoraan siihen mitkä arvot, keskustelunaiheet, muodit ja muut ovat pinnalla. Ylipäätään kulttuurisen hallinnan kautta voidaan voimakkaasti vaikuttaa siihen, kuinka maailma nähdään ja koetaan.

Yhdysvaltalaisen ja samalla läntisen globaalikapitalistisen yhtenäiskulttuurin elementit ovat tunkeutuneet lähes kaikkialle suomalaiseen yhteiskuntaan. Juhlimme nykyisin amerikkalaisia juhlapäiviä, katsomme heidän tekemiään elokuvia ja sarjoja, kulutamme samoja tuotteita, seuraamme amerikkalaisia julkkiksia ja urheilua ja monet yhteiskunnalliset keskustelun aiheemme ovat saaneet juurensa yhdysvaltalaisesta keskustelusta. Suomella on oma mediansa, mutta ulkomaisten uutisten suhteen se tukeutuu runsaasti englanninkielisten kansainvälisten mediatalojen sisältöön. Mediakontrolli on määritelty kulttuurisen uuskolonialismin yhdeksi tärkeäksi työvälineeksi. Tämä on helppo ymmärtää sillä kaikki tahot esittävät asiat omasta näkökannastaan jos niillä on siihen mahdollisuus. Turvautuminen läntisten mediatalojen tarjoamaan median tarkoittaa sitä, että suomalaiset muodostavat ulkomaisista asioista mielipiteensä siltä pohjalta, kuinka asiaa uutisoidaan englanninkilisessä maailmassa. Tämä vaikeuttaa riippumattoman suomalaisen mielipiteen muodostamista sekä altistaa suoralle informaatiovaikuttamiselle.

Suomen koulutusjärjestelmä on hyvä ja monin tavoin kykenevämpi kuin USA:n julkinen järjestelmä. Tämä on suojellut Suomea koulutuksen uuskolonisoimiselta, ainakin mitä tulee sisällön ja toimintaperiaatteiden suhteen. Tämä on huojentavaa todeta, sillä koulutusjärjestelmä joka olisi kehitetty ulkopuolelta ja ulkopuolisia tarpeita varten olisi hyvin merkittävä uuskolonialistinen mekanismi, joka piinaa monia alikehitettyjä maita. Ainut todella huolestuttava uuskolonialistinen koulutusjärjestelmää koskeva elementti on englannin kielen massiivinen leviäminen käytännössä kaikkialle koulutukseen. Englannin voi perustellusti määritellä nykyisin”kolmanneksi kotimaiseksi” jopa siinä määrin, ettei merkittävää osaa tieteellisestä tai kulttuurisesta aineistosta koskaan käännetä suomeksi. Vielä huolestuttavampaa on se, ettei Suomessa tehtyä korkeampaa tutkimusta kuten väitöskirjoja enää välttämättä ollenkaan tehdä suomenkielellä vaan suoraan englanniksi. Tämä syrjäyttää suomen tieteen kielenä ja ajan kuluessa vähentää sen käyttöarvoa myös muun yhteiskunnallisen kanssakäymisen välineenä.

Kulttuuri-imperialistisessa mielessä Suomi on voimakkaasti uuskolonisoitu länsimaisella ja varsinkin USA:laisella kulttuurilla. Tämä ei ole mikään poikkeuksellinen olotila. Käytännössä koko läntinen maailma ja melkein kaikki muutkin osat planeettaa ovat vallitsevan valtahegemonian kulttuurisessa vaikutuksessa. Uuskolonialistisen teorian mukaan tämä kulttuurinen vaikutus johtaa siihen, että olemme taipuvaisia omaksumaan Yhdysvaltojen arvot ja yhteiskunta-ajattelun omaksemme. Koemme vaistomaisesti USA:n ystävänä tai ainakin viime kädessä rauhaa ja turvallisuutta luovana tutunoloisena elementtinä maailmassa. Omaksumme, että USA:n viholliset ovat meidän vihollisiamme ja ajattelemme, että paikkamme on oltava hegemonistisen isäntämme rinnalla. Suomalainen yhteiskunta edelleen torjuu tiettyjä osia yhdysvaltalaisesta kulttuurista, kuten yltiöpäisen uskonnollisuuden. Tämä kuitenkin johtuu pitkälti siitä, ettei yhdysvaltalainen ulospäin suuntautunut media tarjoile tätä osaa yhteiskunnastaan mitenkään intomielisesti.

Suomen paikka maailmassa uuskolonialistisen teorian valossa.

Noh, mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa? Voimme todeta, että vaikka Suomen asema ei olekaan millään muotoa verrattavissa maailman alikehitettyihin maihin – Itse asiassa Suomen voidaan katsoa olevan itsekin kolonialistinen toimija, joka käyttää Lappia siirtomaaisännille tyypilliseen tapaan polkien alkuperäisväestön oikeuksia ja ryöstäen alikehitetyn alueen luonnonvaroja, vaikuttaa yhteiskunnassamme runsaasti niitä mekanismeja, jotka toimivat alikehitetyissä maissa sen eteen, että nämä maat säilyttävät alistetun asemansa.

Taloudellisen kontrolloimisen suhteen Suomi on verrattain vapaa toimimaan kapitalistisessa järjestelmässä ja hyödyntämään maailman alikehitettyjä maita suotuisasta asemasta. Uuskolonialistisen vaikutuksen mekanismit kuitenkin työskentelevät sen, eteen että Suomen poliittisen järjestelmän kyky päättää talouden itsenäisestä hallinnasta heikkenee. Kaivosteollisuus on täysin ulkomaalaisten pääomien hallinnassa ja infrastruktuurin yksityistäminen sekä myyminen ulkomaalaisille yrityksille heikentää kaikkea muutakin taloudellista omavaraisuutta. Tämä on tyypillistä kaikille kapitalismin kontrollissa oleville kehittyneille teollisuusmaille, sillä kansainvälinen kapitalismi etsii keinoja voittojen saamiseen ja rakennetut kansallisvaltion ja hyvinvointivaltiorakenteiden kaupallistaminen tarjoaa mahdollisuuksia tällä saralla. Oikeistolainen talouspoliittinen vaikutus on avannut odotetusti ovet tälle kansallisen omaisuuden haltuun ottamiselle, eikä tälle ole oikeastaan olemassa vastavoimaa.

Vastavoiman puute johtuu siitä, että suomalainen poliittinen ja kulttuurinen järjestelmä on lähestulkoon täydellisesti uuskolonialististen mekanismien alikehittämä. Suomen poliittinen järjestelmä on suoraan EU:n kapitalismiin ja oikeistolaisuuteen perustuvan lainsäädännön toimintapiirissä. Lisäksi Suomen poliittinen järjestelmä on voimakkaasti suomettunut suhteessa johtavaan kapitalistiseen imperialistiseen valtion Yhdysvaltoihin. Hyvin pitkälle edennyt puolustuspoliittinen suhde on sitonut Suomen erottamattomasti Yhdysvaltojen poliittisiin intresseihin. Lisäksi suomalainen kulttuuri on liitetty niin tiukasti USA:n hegemoniaan, että suomalainen valtavirta pitää itseään lähestulkoon osana Yhdysvaltojen kulttuuria. Tämä on hitaasti mutta varmasti kumoamassa aikaisempaa sosiaalidemokraattisempaa perua olevaa vaikutusta. Uuskolonialistinen kehitys Suomen tilanteessa sitoo ja liittää sen lopulta läntiseen järjestelmään ilman, että sitä pystyy tai on mielekästä erotella.

Suomella kuitenkin on taloudellisessa mielessä varsin hyvä asema. Miksi sitten murehtia oman politiikan ja kulttuurin heikkenemistä ja puuttumista. Osana läntistä imperiumia suomalaisilla menee ihan hyvin – ainakin jos vertaa niihin ihmisiin, jotka elävät alikehitetyssä maailmassa. Riski on seuraavan lainen: Mikäli Suomen asema maailman taloushegemoniassa muuttuu taloudellisista tai poliittisista syistä, maa tai ainakin sen työväenluokka olisi vakavissa ongelmissa. Tämä muutos voisi olla seurausta vaikkapa markkinoiden siirtymisestä, energian kallistumisesta, raaka-aineiden puutteesta, ilmastonmuutoksesta,yhteiskunnallisista levottomuuksista tai vastaavista uhkakuvista. Yhtä kaikki, jos seuraamus olisi Suomen taloudellisen aseman heikkenemien ja johtavien kapitalististen hegemonien tarve laajentaa alueen riistoastetta, olisi suomalainen järjestelmä jo valmiiksi täysin solutettu uuskolonialistisilla hallinnan työkaluilla. Tämä tarkoittaa, että yhteiskunnan kyky vastustaa ulkopuolelta tulevaa taloudellista ja sitä kautta poliittista vaikuttamista ei olisi hyvä, mikäli se tulisi tahoilta joilla on meihin alikehityssuhde. Poliittinen järjestelmä taipuisi ja taloudellinen alikehitys-ylikehitys asema syntyisi helposti.

Uuskolonisoitu suomi

Mitä tämä voisi tarkoittaa. Se voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että EU:n ja USA:n kiistely Venäjän kanssa veisi Suomen teollisuudelta sen tarvitseman energian, raaka-aineet ja markkinat. Tämä johtaisi suureen taloudelliseen alamäkeen ja sitä kautta hyvinvointivaltion rappeutumiseen. Valtiosta tulisi velkariippuvainen EU:n ja USA:n suhteen ja samalla sen tehtävät osana läntistä maailmaa määriteltäisiin uudelleen. Sotilasmenot nostettaisiin pysyvästi korkealle, koska Suomen roolina olisi toimia NATO:n rajamaana. Tämä heikentäisi julkista taloutta ja johtaisi työväestön elämänlaadun heikkenemiseen pysyvästi. Palkat ja tukiaiset laskisivat kun Suomen talousjärjestelmä koittaisi laskea työvoimakustannuksia yrittäessään houkutella ulkomaisia yrityksiä toimimaan maassa. Samalla kun Suomen teollisuus kärsisi, näkisi EU tämän keinona leikata hiilidioksidipäästöjä. Suomi olisi hyödyllisempi hiilinieluna ja teollisuuden alasajoa suosittaisiin. Energiantuotanto järjestettäisiin pitkälti uusiutuvan energian varaan, mikä tarjoaisi riittävästi perusasioihin muttei raskaaseen teollisuuteen. EU antaisi tähän rahoitusta ja Suomesta tulisi riippuvainen ulkopuolelta tulevasta ympäristötuesta. Tuki olisi riittävä perusasioihin, muttei korvaisi teollisuuden menettämistä. Vastapainona Suomi joutuisi tarjoamaan maan mineraalivaroja vielä nykyistäkin avokätisemmin kaivosteollisuuden käyttöön saadakseen työpaikkoja ja joitakin tuloja. Lopputulos olisi Suomi jonka talousrakenne olisi keskinkertaisesti alikehitetty, siten että Suomi olisi maa josta ensisijaisesti hyödytään ulkomailla ja kansainvälisen kapitalismin piireissä.

Äskeinen tarina oli varsin lennokas esimerkki, enkä millään muotoa halua sanoa, että se on mikään todennäköinen kehityskulkua, mutta mahdoton se ei valitettavasti ole.

Kuinka uuskolonialistisia mekanismeja vastaan pitäisi sitten taistella? Tämä on äärimmäisen vaikeaa. Uuskolonialismi ei turhaan ole imperialismin viimeisin vaihe. Se on mekanismi, joka sitoo maailman valtiot toisiinsa eriarvoisilla lähtökohdilla ja pitkälti ilman varsinaista tarvetta suunnitella tai ylläpitää näitä alistussuhteita aktiivisesti. Alikehitys-ylikehitys suhteet näyttävät yleensä luonnolliselta kehitykseltä ja niiden rakentaminen tapahtuu yleensä kehityksen, työpaikkojen ja yritysmahdollisuuksien varjolla. Toteuttajina on pintapuolisesti ystävälliset valtiot, omat poliitikot, viihdeohjelmat ja jokapäiväisiä tarvikkeita tarjoavat tutut yritykset. Uuskolonialistinen kontrolli on kuin verkko jossa vangittu kokee voivansa liikkua vapaasti, kunnes pitäisi tehdä jotakin muuta kuin mitä tästä uuskolonialistisesta systeemistä hyötyvät tahot haluavat tehtävän. Silloin paljastuu, että liikkuminen on vaikeaa tai mahdotonta ja kaikki kannustaa lopettamaan rimpuilun. Lopulta verkko kuristaa kohteen lähes hengiltä, muttei koskaan aivan loppuun saakka.

Alikehitetyt maat Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa ovat etsineet keinoja vapautua uuskolonialistisista suhteista. On muistettava, että näiden alikehitetyt maat kamppailevat ennen kaikkea taloudellisten riippuvaisuus tekijöiden kumoamiseksi. Suomessa nämä uuskolonialistiset mekanismit eivät ole ensisijaisia, vaan pikemminkin Suomi on sidottu näihin riippuvaisuus suhteisiin siten, että ne tällä hetkellä toimivat Suomen taloudelliseksi hyödyksi. Tämä hyötyminen itsessään on melkoinen este Suomen halulle tehdä itsenäistä politiikkaa. On vaikea muuttaa suhteita, jotka vaikuttavat olevan suotuisia omalta kannalta, vaikka ne samalla tekisivätkin samalla tästä maasta riippuvaisen. Siksi ei voi suoraan soveltaa, että Suomen menetelmät olisivat samoja.

Keinot kamppailla uuskolonialismia vastaan:

1) Velkaantumisen välttäminen. Maiden täytyisi pitää huolta, etteivät ne velkaannu ulkomaille sopimuksilla, joihin liittyy epäsuotuisia ja pitkäkestoisia ylimääräisiä vaatimuksia. Valtion täytyisi pyrkiä ottamaan velkaa omilta kansalaisiltaan ja varoa riippuvaisuutta ulkopuolisista tahoista. Suomen kannalta kansainväliset velkaehdot ovat yleisesti ottaen hyvät, mutta varoittavia esimerkkejä löytyy Euroopastakin. Kreikka joutui 2008 talouskriisin aikana ulkomaanvelkojensa johdosta runsaan taloudellisen ja poliittisen vaikuttamisen kohteeksi.

2.) Omien pääomien kehittäminen. Valtio, joka pystyy itse valmistamaan taloutensa tarvitsemat tuotantolaitokset ja näin ollen luomaan omat markkinansa on hyvissä asemissa globaalissa taloudessa. Kiina on osoittanut, että kehittymätön, muttei alikehitetty valtio voi pääomien keskittämisen seuraamuksena jopa kohota globaaliksi supervallaksi, jos käyttää resurssinsa oikein. Suomella ei ole vakavaa ongelmaa tämän asian suhteen.

3. Riippumaton ruuan tuotanto. Thomas Sankara on esittänyt, että valtio ei voi koskaan olla todella riippumaton jos se tarvitsee muita maita ruokkiakseen oman väestönsä. Ruuan puute tuhoaa minkä tahansa poliittisen järjestelmän ja mikäli tämän suhteen on riippuvaisuus maailmanmarkkinoista ja kauppakumppaneista, voi ajautua hyvin helposti kriisiaikana tilanteeseen, jossa on pakko alistua. Suomi ei kykene ruokkimaan väestöään, eli riippuvaisuus on olemassa ja se pitäisi korjata.

4. Riippumattomuus energian suhteen. Energiaan pätee samat asiat kuin ruokaan, vaikkei se olekaan aivan yhtä olennainen. Kuitenkin valtio, joka on riippuvainen ulkopuolisesta energiasta, on altis vaikuttamiselle. Tämä on tullut myös Euroopassa selväksi sen jälkeen kun Venäjän kanssa on tullut välirikko. Keinona irrottautumiseen on oman energiatuotannon rakentaminen ja ylläpito. Ydin, aurinko, tuuli ja vesivoima ovat riippumattomia ulkomaista ja niiden rakentaminen parantaa energiatalouden omavaraisuutta, olettaen että teknologinen suorituskyky riittää niiden ylläpitämiseen.

5, Solidaarisuus ja yhteistyö. Alikehitettyjen maiden kuuluisi liittoutua keskenään tasaväkisiin taloudellisiin liittoumiin. Kaupankäynti toisten alikehitettyjen maiden kanssa on keino irtautua ylikehitetyn maailman kahleista. Jossakin määrin tämä on globaalilla tasolla tapahtumassa, sillä ns. kehitysmaat ovat yhä merkittävämpiä keskinäisiä kauppakumppaneja. Suomi on liittoutunut osaksi ylikehitettyjen maiden taloudellista liittoumaa ja hyötyy suoraan kehittyvien maiden alistamisesta. Kasvava yhteistyö alikehitettyjen maiden kanssa kuitenkin helpottaisi tarpeen tullen Suomen riippuvaisuutta läntisistä ystävistään.

5) Estää ulkopuolisten sotkeutuminen sisä- ja ulkopolitiikkaan, sekä sotilaallinen riippumattomuus. Tämä kohta on itsestään selvä, eikä Suomi ole tämän vaikuttamisen suhteen riippumaton. Päätöksentekoprosessien ja laajan poliittisen keskustelun katsotaan parantavan tätä riippumattomuutta. Huolestuttavia esimerkkejä löytyy runsaasti Suomessa. Esimerkiksi isäntämaasopimus NATO:n kanssa 2014 sovittiin hyvin pienissä piireissä ilman yhteiskunnallista keskustelua. Vuoden 2022 NATO jäsenyyden hakemisessa merkittävä poliittinen päätös ajettiin loppuun gallup kannatuksen, mediamyllytyksen ja yksipuolisen poliittisen hokemisen sanelemana. Vasta kun päätös oli varma, sallittiin keskustelun monipuolistua.

6. Oman osaamisen, koulutuksen ja kulttuurin ylläpitäminen. Nämä ovat olennaisia sen suhteen, ettei valtio tule liian niin riippuvaiseksi ulkopuolisista vaikutteista, ettei kykene enää ottamaan omaa näkökantaansa huomioon. Suomen koulutusjärjestelmä on hyvä ja tuottaa hyvää osaamista, joten suurta ongelmaa ei ole asian suhteen. Uhkaavana elementtinä voisi nähdä englanninkielisen kulttuurin tunkeutumisen ja suomalaisen kulttuurin korvautumisen. Lääkkeeksi kehitysmaiden esimerkki suosittelisi oman kielen käyttöpakkoa akateemisessa tutkimuksessa ja kulttuurissa.

Loppusanoina voisi sanoa, ettei Suomi ole tällä hetkellä uuskolonisoitu suoraksi taloudelliseksi haitaksensa. Sen sijaan voi sanoa, että Suomi on uuskolonisoitu siten, ettei nykyiselle tilanteelle aleta helposti etsimään vaihtoehtoja vaikka ehkä kannattaisi. Suomi on myös uuskolonisoitu siten, ettei se välttämättä pysty toimimaan haluamallaan tavalla tilanteessa, jossa Suomen täytyisi toimia tietyllä tavalla, joka poikkeaa Suomen merkittävimpien ”ystävien, liittolaisten ja kumppanien ” intresseistä. Näistä riippuvaisuus suhteista täytyisi päästä irti mikäli Suomi aikoo välttää potentiaalisen taloudellisen alistamisen joskus tulevaisuudessa. Varsinkin voimakas poliittinen ripustautuminen johtaviin läntisiin talousmaihin on mahdollisesti rajoittava tekijä Suomen itsemääräämisoikeudelle. Erikseen on sanottava, että kokonaisuutenaan tehtävä on vaikea, jopa mahdoton globaalin kapitalismin olosuhteissa. Valtaosiltaan Suomen riippuvaisuustekijät ovat seurausta tiiviistä integroitumisesta globaalin kapitalistiseen talousjärjestelmään. Mikäli näitä suhteita halutaan muuttaa, on sen tapahduttava kapitalistisen yhteiskunta ja talousjärjestelmän kumoamisella ja korvaamalla ne solidaarisella sosialistisella yhteiskuntajärjestelmällä.