Julkaistu alun perin Tiedonantajassa 7/2023
Neuvostoliiton romahtaminen koetteli Ukrainaa vähintään yhtä vakavasti kuin Venäjääkin. Toisin kuin Venäjä, Ukraina ei onnistunut nousemaan kapitalistisen talouskasvun tielle. Talouden epäonnistuminen johti poliittisen järjestelmän epävakauteen. Ukrainassa kansalaiset olivat alati tyytymättömiä johtajiinsa, jotka eivät kyenneet merkitsevästi parantamaan heidän elinolosuhteitaan. On muistettava, että Neuvostoliitosta irrottautuneita maita ei ollut taloudellisen rakenteensa ja infrastruktuurinsa puolesta koskaan tarkoitettu toimimaan itsenäisinä kapitalistisina maina. Neuvostoliiton romahtamisen yhteydessä Ukrainaan jäi kokonaisia merkittäviä talouden haaroja, jotka aikoinaan olivat olleet Neuvostoliiton yhteisiä tuotantoketjuja.
Monet Ukrainan valmistamat tuotteet oli kuitenkin tarkoitettu Venäjällä sijaitsevan teollisuuden käyttöön, eikä niille ollut muita valmiita markkinoita. Vastaavasti Venäjän teollisuus tarvitsi Ukrainassa tuotettuja asioita toimiakseen kunnolla. Tämän johdosta Ukraina oli sidottu tiukasti osaksi Venäjän taloudellista valtapiiriä ja Venäjä tarvitsi Ukrainan taloutta omansa pyörittämiseen ja kehittämiseen. Keskinäisriippuvaisuus ei kuitenkaan ollut tasaväkinen. Vauraus virtasi Ukrainasta voittopuolisesti Venäjälle, sillä taloudellinen suhde suosi Venäjää enemmän. Jos asiaa tarkastelee uuskolonialistisen teorian läpi, omasivat Venäjä ja Ukraina keskenään entisen siirtomaan ja siirtomaaherran kaltaisen alikehityn taloudellisen suhteen, vaikkei tämän pohja ollutkaan peräisin varsinaisessa siirtomaayhteydestä.
Ukrainassa hallinto ja valta oli Venäjän tapaan keskittynyt oligarkeille. Nämä oligarkit kilpailivat keskenään kiivaasti, mutta olivat perinteisesti sitoutuneet Venäjälle myötämieliseen politiikkaan. Tämä poliittinen sidos mahdollisti Venäjän taloudellisen aseman ylläpitämisen maassa. 2000-luvun puolivälissä eräs oligarkkiryhmä kuitenkin päätti hakea kansansuosiota lupailemalla vaurastumista lähentymällä taloudellisesti ja poliittisesti lännen suuntaan. Tapahtumat saivat alkunsa vuoden 2004 presidentinvaaleista.
Perinteistä asetelmaa suosinut presidenttiehdokas oli voittanut vaalit niiden toisella kierroksella, mutta länsimielisyydellä profiloituneen Viktor Juštšenkon taustajoukot syyttivät vaaleja voimakkaan vilpillisiksi. Tämä sai kansan kadulle osoittamaan mieltään korruptiota ja vaalivilppiä vastaan. Lopputuloksena toinen vaalikierros mitätöitiin ja järjestettiin uudelleen mikä nosti länsimielisen Juštšenkonpresidentiksi. Nämä vaalit aloittivat Ukrainan sisäpolitiikan kasvavan vastakkainasettelun länsi- ja Venäjämielisen politiikan välille.
Ukrainan uusi länteen päin suuntautunut johto – pääministeri Julia Tymoshenkon luotsaamana – aloitti poliittisia suuntauksia joiden oli määrä lähentää Ukrainaa taloudellisesti ja poliittisesti lännen ja EU:n kanssa. Tämä olisi toteutuessaan ollut haitallista venäläiselle talouseliitille, joka tarvitsi poliittista valtaa Ukrainan sisäpolitiikassa taloudellisen asemansa ylläpitämiseen. Ukrainan länsimielisetkin oligarkit kipailivat raivoisasti keskenään ja oligarkien välisen valtataistelun voimatasapaino heilahti jälleen venäjämieliseen suuntaan. Viktor Janukovytš voitti Tymoshenkon vuoden 2010 presidentinvaaleissa. Tymoshenkon puoli syytti vaaleja epärehellisiksi ja länsi pääsääntöisesti oli asiasta samaa mieltä. Seurasi korruptiosyytteitä, vangitsemia ja oligarkien välistä juonittelua.
Loppuvuodesta 2013 sadat tuhannet ukrainalaiset osoittivat mieltä hallitusta vastaan. Kuva: Gnatoush_wikicommons_CC
Vuonna 2013 Janukovytš peruutti Ukrainan ja EU:n välisen yhteistyösopimuksen ja kertoi Ukrainan suuntaavan kohti Venäjän organisoimaa Euraasian kauppaunionia. Tämä johti Ukrainassa laajoihin hallituksen vastaisiin mielenosoituksiin, joita länteenpäin nojaavat oligarkit sekä oppositio lietsoivat parhaansa mukaan. Niin kutsutut Euromaidan-mielenosoitukset levisivät ennen kaikkea läntiseen Ukrainaan, ja niiden taustalla oli monenlaista tyytymättömyyttä. Syitä oli ainakin huono taloustilanne, korruptio, tyytymättömyys yhteiskunnan tilaan ja kokemus siitä, että nykyinen johto oli noussut valtaan epärehellisillä keinoilla. On huomattava, että ukrainalaisilla oli monia oikeita syitä olla tyytymättömiä. Ukraina oli hyvin korruptoitunut maa, talous oli oligarkien hallinnassa ja vaalijärjestelmä oli sekä nepotistinen että epäluotettava. Tilannetta pahensi se, että vallassa oleva jokseenkin venäläismielinen presidentti oli valittu Itä-Ukrainan ja sen suurien venäläisvähemmistöjen äänillä. Tämä pahensi vastakkainasettelua itäisten ja läntisten alueiden suhteen Ukrainan sisällä. Keskellä tätä vastakkainasettelua hallituksen vastaiset mielenosoitukset alkoivat korostamaan retoriikassaan pyrkimyksiä irrouttautua Venäjän valtapiiristä ja suuntaamista kohti länttä. EU-liput liehuivat ja mielenosoituksien jatkuessa useat läntiset poliitikot kävivät osoittamassa tukeaan mielenosoittajille. Venäjän silmissä tapahtumat alkoivat näyttämään yhä enemmän uudelle lännen organisoimalle ”värivallankumoukselle” vuoden 2004 tapaan.
Lopulta tilanne ajautui väkivaltaiseksi. Poliisin erikoisjoukot iskivät mielenosoituksiin ampumalla kovilla. Siitä kuka aloitti tappavan väkivallan, on vahvaa erimielisyyttä. Loogisin selitys on, että poliisit vastasivat tappavalla voimalla kokemaansa väkivaltaan. Värikkäämmissä tarinoissa puhutaan salaperäisistä tarkka-ampujista, jotka pyrkivät lietsomaan väkivaltaa. Olivatko nämä ampujat oppositio oligarkkien tai äärijärjestöjen provokaattoreita, yksittäisiä henkilöitä jotka ampuivat kohti poliisia, vaiko massahysterian ja sekavuuden yhteydessä tehtyjä virhehavaintoja, ei voi tässä yhteydessä sanoa varmaksi. Värikkäimpien huhujen mukaan kyseessä oli CIA:n agentit, joiden tehtävä oli radikalisoida mielenosoituksia. Tästäkään ei ole luotettavaa todistusaineistoa. Yhtä kaikki, väkivalta riistäytyi käsistä ja mielenosoitukset muuttuivat täydeksi kansannousuksi, jonka seurauksena istuva presidentti pakeni Venäjälle ja hänen hallituksensa hajosi.
Uusi hallitus koottiin kansannousuun osallistuneista sekavista aineksista. Mukaan tuli myös ultranationalisteja ja muita äärioikeis-tolaisia elementtejä. Populismilla ja yleisellä mielipiteellä ratsastanut uusi ”hallitus” julisti villejä lausuntoja sen mukaan, minkä uskoi massojen haluavan kuulla. Mukana oli korruption ja nepotismin vastaista retoriikkaa, mutta myös länsi-, EU- ja NATO-myönteinen sekä äärinationalistinen ja venäläisvastainen puhe oli runsaasti esillä. Uusi hallitus teki lupauksia edistää myös näitä vaatimuksia.
Mikä oli lännen rooli vallankaappauksessa? Tähän on vaikea antaa tarkkaa vastausta, mutta on selvää että länsi tuki vähintään poliittisesti – kenties myös taloudellisesti, tiettyjä Ukrainan oppositiovoimia. Toisin kuin venäläismyönteisissä näkökannoissa toisinaan esitetään, tämä tuki tuskin aiheutti itsessään kansannousua. Menestynyt kansannousu on melkein mahdoton saada aikaiseksi ulkopuolelta ilman olemassaolevia vakavia yhteiskunnallisia ongelmia ja ristiriitoja, jotka ovat kansannousujen todellinen syy. Läntinen vaikutus tapahtumiin oli kuitenkin vähintään pintapuolisesti olemassa ja saattoi vaikuttaa taustalla joihinkin asioihin. Tähän perustuen Venäjä katsoi tapahtunutta varmana siitä, että tilanne oli käytännössä lännen aikaansaannosta. Tämä johti ensimmäiseen sotaan, joka koskee Ukrainaa.
Hallituksen vastaiset mielipiteet muuttuivat katutaisteluksi helmikuussa 2014. Kuva: wikicommons_CC_Mstyslav_Chernov
I. sota – Krimin miehitys 2014
Venäjän sotilaallinen ja poliittinen johto katsoi huolestuneena, kun heidän silmissään lännen vallankaappauksella valtaan noussut hallitus ilmoitti Ukrainan liittyvän pian NATOon ja irtisanovan Venäjän Mustanmeren laivaston tukikohtana toimivan Sevastopolin vuokrasopimuksen. Venäjän suurvaltapoliittisesta näkökulmasta tämä oli sietämön kehityskulku, sillä se olisi käytännössä ajanut Venäjän laivaston pois Mustaltamereltä ja vaikeuttanut toimimista Välimerellä. Venäjä ratkaisi asian lähettämällä lännen suunnattomaksi tyrmistykseksi Krimin niemimaalla olevien tukikohtien sotilaat ukrainalaisiin sotilastukikohtiin, riisui Ukrainan joukot aseista ja takavarikoi laivat ja sulki reitit niemimaalle. Muutamassa päivässä Venäjä miehitti koko Krimin niemimaan sekä Ukrainan että lännen katsoessa hämmentyneenä ja voimattomana vierestä. Sodan voisi määritellä lännen ja Venäjän välisen kylmän sodan yhteydessä tapahtuneeksi julistamattomaksi invaasioksi. Motiivina tälle Venäjän aloittamalle sodalle oli ennen kaikkea sotilaallisen läsnäolon puolustuksellinen turvaaminen, mutta mukaan tuli myös aluelaajentuminen ja nationalistinen halu omistaa niemimaa kokonaisuudessaan.
Krimin miehitys oli sen verran yllättävä, nopea ja tehokas, ettei sitä kohtaan ehtinyt nousta suurtakaan vastarintaa. Itse asiassa voi sanoa, että tämä sota oli käytännössä ratkennut ennen myöhempiä sotia ja vasta niiden syttyminen herätti tämän sodan takaisin. Läntinen ja kansainvälinen yhteisö käytännössä hyväksyi miehityksen. Jopa Ukraina oli hiljaisesti hyväksynyt menettäneensä Krimin. Se ei kyennyt tai halunnut tehdä mitään käytännön toimia sen takaisin ottamiseksi. Retoriset vaatimukset alueen palauttamisesta sekä maayhteyden puutteen mahdollistama liikenteen rajoittaminen sekä resurssien evääminen olivat ainoa aktiivinen aspekti tässä sodassa. Venäjä julisti alueen omakseen ja alkoi käyttämään sitä sen mukaisesti. Ainoa, mitä tästä sodasta oli enää tehtävänä, oli virallisen tunnustamisen saaminen Ukrainalta ja logististen ongelmien kuten Krimin liikenneyhteyksien ja vesihuollon ratkaiseminen.
Myöhempien sotien myötä sota Krimin omistuksesta on noussut jälkeen esille. Venäjä on käyttänyt sotilaallista ”erikoisoperaatiotaan” luodakseen maayhteyden niemimaalle. Ukraina kertoo aikovansa ottaa Krimin takaisin osana muita sotilaallisia toimia ja kohdistaa sen alueelle sotilaallisia iskuja.
II sota – Ukrainan sisällissota
Syrjäytetty presidentti ja hänen hallintonsa oli noussut valtaan ennen kaikkea Itä-Ukrainan ja siellä asuvan laajan venäläisvähemmistön tuella. Myös hänen taustallaan olevien puolueiden suosio keskittyi näille alueille. Nämä ihmiset eivät monin paikoin hyväksyneet vallankaappauksella valtaan noussutta ”Kiovan junttaa”. Kiovan hallituksen venäläisvastainen retoriikka pahensi entisestään tilannetta. Tämä ajoi monet alueet suoraan kansannousuun/kapinaan uutta hallitusta ja sen valtaa vastaan. Ukrainan yhteiskunta ajautui kasvavaan sisäiseen vastakkainasetteluun, joka lisääntyi mielensoituksista ja vastamielenosoituksista, tappeluihin ja katutaisteluihin. Alkuun väkivalta muistutti pikemminkin urheiluseurojen kannattajien ja äärijärjestöjen välistä joukkotappelemista, mutta se eteni nopeasti aseelliseksi ja lopulta tappavaksi ruokkien lisää väkivaltaa. Varsinkin Odessassa tapahtunut ammattiyhdistysten talon tuhopoltto, jossa kuoli 46 uuden hallituksen vastustajaa, eskaloi väkivaltaa. Tämä johti toiseen Ukrainassa käytävään sotaan eli Ukrainan sisällissotaan.
Tämän sodan lopullisena päätavoitteena oli aluksi Itä-Ukrainan kapinallisten pyrkimys Kiovan hallinnon kaataminen ja myöhemmin Donetskin ja Luhanskin sekä muiden Itä-Ukrainan alueiden irrottamiseen Kiovan määräysvallasta. Monet alueet Itä-Ukrainassa nousivat aseelliseen vastarintaan hallituksen joukkoja vastaan ja perustivat hallitsemalleen alueelle Donetskin ja Luhanskin kansantasavallat. On merkkejä siitä, että Venäjän toimet Krimillä innostivat kapinallisia, koska ne uskoivat saavansa tarvittaessa tukea Venäjältä. Venäjän rooli sisällissodan alkuvaiheessa ei ole välttämättä niin suuri kuin on lännessä väitetty. Kysymys oli tässä vaiheessa ukrainalaisten sisäisestä taistelemisesta maan poliittisen järjestelmän hallinnasta.
Nopeasti liikkeessä olevan alkuvaiheen aikana kansantasavaltojen joukot valtasivat monia kaupunkeja, merkittävimpinä keskuksina Donetskin miljoonakaupunki ja alueellinen hallintokaupunki Luhansk. Ukrainan hallituksen joukkojen vastaisku kuitenkin valtasi nopeasti monia kapinallisten hallussa olevia alueita takaisin hallituksen kontrolliin.
Ukrainan hallituksen joukot eivät kuitenkaan onnistuneet saamaan koko Donetskin ja Luhanskin alueita takaisin hallintaansa. Sisällissodan molemmat osapuolet olivat heikosti organisoituja, eikä operaatioilla ollut kummallakaan puolella määrätietoisia suunnitelmia. Tämä haittasi molempien puolien edistymistä. Venäjän puolelta virrannut sotilaallinen materiaaliapu, vapaaehtoiset taistelijat ja lopulta myös epävirallinen kapinallisten suojeleminen esimerkiksi ilmaiskuilta estivät Ukrainan hallitusta lopettamasta kapinaa, vaikka se onnistuikin hetkellisesti ahdistamaan kapinan hyvin ahtaalle. Kansantasavaltojen joukot kuitenkin onnistuivat murtautumaan ulos tilanteesta ja työntämään Ukrainan joukot niille rajoille, joihin rintamat lopulta vakiintuivat. On väitetty, että tämä tapahtui pitkälti Venäjän alueelle lähetettämien epävirallisten sotilaiden avulla.
Yhtä kaikki, rintamat vakiintuivat ja sisällissota jäätyi matalan tason alueelliseksi asemasodaksi. Tässä vaiheessa sisällissota tulisi kestämään seuraavat 8 vuotta, ennen kuin seuraava alueellinen sota saisi sen taas liikkeeseen. Sota oli kuitenkin sotaa ja siinä kuoli tuhansia sotilaita sekä siviilejä molemmin puolin rajalinjaa. Sisällissota jatkui, koska Ukrainan hallitus ei suostunut hyväksymään enempää alueellisia menetyksiä kuin oli jo kohdannut Krimillä, mutta sillä ei ollut sotilaallista voimaa kapinallisten tasavaltojen takaisin miehittämiseen. Tasavallat taas eivät suostuneet luopumaan aseistaan ennen kuin saisivat lupaukset oman asemansa vahvistamisesta. Venäjän tuki kapinallisalueille myös teki laajemmista sotilaallisista yrityksistä hyvin riskialttiita Ukrainan kannalta. Sodan rakaisemiseksi tehtiin diplomaattista työskentelyä, ns. Minskin sopimukset, mutta koska kumpikaan osapuoli ei ollut valmis laskemaan aseitaan ja ryhtymään sopimuksien edellyttämiin autonomian pystyttämistoimiin, ei konflikti koskaan ratkennut.
Ukrainan sisällissodan suhteen voi argumentoida, että kyseessä olisi itseasiassa kaksi eri sotaa. Sota kansantasavaltojen itsenäisyyden/autonomian puolesta ja Ukrainan sota saada nämä itsenäistyneet alueet takaisin omaan kontrolliinsa. Tässä tapauksessa Ukrainassa olisi päällekkäin kaksi sotaa lisää. En kuitenkaan laske tasavaltojen pyrkimyksiä irrottautua Kiovan vallasta varsinaisena itsenäisyyskamppailuna. Pikemminkin kysymys oli haluttomuudesta tunnustaa istuvaa hallitusta. Kansantasavaltojen taistelijoiden poliittinen kirjo oli hyvin suuri ja sekava. Mukana oli ukrainalaisia venäläisnationalisteja, kreikkalaisia anarkisteja, espanjalaisia stalinisteja, ranskalaisia natseja ja kaikkea mahdollista. Syyt taisteluun olivat kaikkea kuviteltavissa olevaa ja vaihtelivat anarkistisen valtiottoman tilan luomisesta aina tsaristisesta halusta liittyä takaisin Venäjän keisarikunnan osaksi.
Konfliktin edetessä kansantasavallat joutuivat luomaan itselleen paikallishallinnon ja alkoivat puhumaan itsenäisyydestä. Alueet kuitenkin muuttuivat sotilaalllisessa ja taloudellisessa mielessä täysin riippuvaisiksi Venäjästä ja sen tarjoamasta tuesta. Kukaan ei myöskään tunnustanut alueiden itsenäisyyttä, eivätkä ne alkuun etsineet sitä kovinkaan aktiivisesti. Kun myöhemmin alueet julistettiin itsenäisiksi ja Venäjä ne tunnisti, eivät ne pitäneet itsenäisyydestään kiinni vaan liittyivät nopeasti osaksi Venäjää. Siksi itsenäisyyssota ei mielestäni kestä tarkastelua, mutta tästä voi olla myös muita mielipiteitä.
Sisällissodan merkitys jäi pintapuolisesti vähäiseksi, mutta se vaikutti sekä Venäjällä että varsinkin Ukrainassa nationalismia ruokkivana. Ukrainan oikeistolaiset oligarkit ja oikeistopopulistiset halllitukset nostivat sankareiksi Itä-Ukrainassa sotivien äärioikeistolaisten vapaaehtoisten taistelijoiden joukkiot. He myös laativat venäläisvastaisia toimia ja nostivat jalustalle toisen maailmansodan Neuvostoliittoa vastaan taistelleita fasistisankareita potkien samalla näiltä jalustoilta Neuvostoliittolaisia monumenttejä. Ukrainan oikeistoklikki käytti myös tilannetta vasemmistolaisen oppostion, puolueiden ja ay-liikkeen tukahduttamiseksi. Näitä toimia perusteltiin yleensä venäläismyönteisyyden ja kommunistisen perinnön hävittämisellä. Venäjällä Krimin palauttamisen ympärille luotiin laajaa kansallismielistä spektaakkelia ja puheissa alkoi vilahtelemaan ”Novorossija” termi joka kuvasi Ukrainan sisäpuolella olevaa aluetta, joka oikeastaan kuului nationalistien mielestä osaksi Venäjää.
Ukrainan sisällissota leimahti uuteen liekkiin seuraavan alueellisen sodan syttymisen myötä, kun sotilaallinen tasapainotila äkkiä muuttui ja kapinallisille tasavalloille tuli mahdollisuuksia valloittaa uusia alueita hallintaansa. Tasavallat olivat kuitenkin jo siinä määrin sitoutuneita Venäjään ettei tässä vaiheessa välttämättä voi enää puhua niiden itsenäsistä pyrkimyksistä.
Venäläisiä tunnuksettomia miehitysjoukkoja Krimillä 2014. Kuva: wikicommons/AntonHoloborodko_CC_BY-SA_3.0
Venäjän ja Lännen kylmä sota
Ukrainan tapahtumien johdosta Lännen ja Venäjän väliset suhteet jatkoivat heikkenemistään. Länsi alkoi aseistamaan Ukrainaa ja tarjoamaan sille sotilaallista apuaan pyrkimyksenään estää Venäjän tavoitteiden toteuttamista. Venäjä koki tämän läntisen sotilasavun olevan suoraa tunkeutumista omalle valtapiirillensä. Kun tämä yhdistettiin lännen asettamiin verrattain vähäisiin taloudellisiin ja poliittisiin pakotteisiin, Venäjän johto määritteli olevansa lännen hyökkäyksien kohteena. Venäjä aloitti valmistautumaan tulevaisuuteen, jossa se ajautuisi vakavaan sotilaalliseen, taloudelliseen ja poliittiseen kiistaan lännen kanssa. Viimeistään tässä vaiheessa voidaan katsoa, että Venäjän ja läntisten tahojen välille laskeutui tila jota pystyi kuvaamaan lähillä kylmäksi sodaksi. Molemmat osapuolet etsivät liittolaisia ja pyrkivät sotkemaan toistensa suunnitelmia. Vaikka kylmä sota lasketaan yhdeksi sodan muodoksi, en kuitenkaan laske sitä suoraan mukaan omaan sotalistaani sen yleisen luonteen johdosta. Se kuitenkin vaikuttaa runsaasti tuleviin tapahtumiin.
Länsi saavutti joitakin tavoitteitaan. Se esimerkiksi sai Suomen solmimaan isäntämaasopimuksen, joka liitti sen käytännössä osaksi NATOa. Ukraina luontaisesti hakeutui syvempään liittosuhteeseen lännen leirin kanssa. Globaalisti Venäjä onnistui voittamaan itselleen monia liittolaisia tällä ajanjaksolla. Ennen kaikkea Afrikassa ja Lähi-idässä se sai itselleen lisää vaikutusvaltaa. Venäjän antama suora sotilaallinen tuki ratkaisi Syyrian sisällissodan lopputuloksen tilanteeseen, jossa hallituksen voitiin katsoa saavuttaneen voiton lännen tukemasta Vapaan Syyrian armeijasta ja Turkin tukemista sekalaisista islamilaisista taistelijoista. Se myös voitti alueelliseksi painajaiseksi nousseen Islamilaisen kalifaatin, jota vastaan myös länsi päätyi taistelemaan myötävaikutettuaan aluksi sen nousua. Venäjän ja myös sen kanssa lähentyvän Iranin alueellinen valta kasvoi lähi-idässä Syyriassa saavutetun voiton seurauksena.
Lännen tilanne oli muutenkin pahasti sekaisin. Donald Trumpin presidenttikaudella Yhdysvaltain sisäiset ongelmat ja vastakkainasettelu nousivat ennennäkemättömiin mittoihin. USAn liittolaisuussuhteet olivat koetuksella nationalistisen, populistisen ja ailahtelevaisen politiikaan myötä. Oli ilmeistä, että Kiina ja sen jäljessä nousevat alikehitetyt maat olivat nousemassa asemaan, jossa ne tulisivat olemaan varteenotettava taloudellinen ja poliitittinen haastaja USAlle ja sen johtamalle lännelle. Länsi ei vaikuttanut enää poliittisesti ja taloudellisesti niin vahvalle, että sen yksinvalta maailmanpolitiikkaan olisi itsestäänselvyys samaan tapaan, kuin vielä kymmenen vuotta aiemmin.
Maailmanlaajuinen koronaviruspandemia aiheutti omia jännitteitään ja kun USA:n vaalit hävinneen presidentti Trumpin kannattajat hyökkäsivät sisään kongressitaloon oli selvää, että lännen johtavalla suurvallalla ja sitä kautta koko lännellä oli vakavia sisäisiä ongelmia. Länsi koki myös sarjan muita suurvaltapoliittisia epäonnistumisia. Läntiset näkyvät yritykset tukea Venezuelassa vuonna 2019 vallankaappausta yrittänyttä Juan Guaidoa valtaan johtivat ainoastaan noloon epäonnistumiseen.
Vuonna 2021 USA vetäytyi Afganistanista miehitettyään maata 20 vuotta. Valtavat resurssit joita oli upotettu vasallivaltion rakentamisprosessiin eivät olleet tuottaneet mitään kestävää, ja aikoinaan kukistetuksi väitetty Taleban-liike otti vallan maassa jo ennen, kuin läntiset joukot kerkesivät vetäytyä kokonaan maasta.
Afrikassa Ranskan joukot joutuivat poistumaan useasta maasta, kun vallankaappauksien seurauksena nousseet hallitukset päättivät vaihtaa turvallisuuskumppanikseen Venäjän työrukkasena toimivan Wagner palkkasoturi yrityksen. Suurvaltojen välien kiristyessä lähestymme kohtalokasta vuotta 2022.
Jari Karttunen
DSL:n pääsihteeri