Demokraattisen sivistysliiton järjestämässä Helsinki Pride 2026 -viikon keskustelutilaisuudessa Organizing for Queer Revolution tarkasteltiin kesäkuun lopussa sitä, mitä järjestäytyminen oikeastaan tarkoittaa ja millaisia välineitä yhteiskunnallisen muutoksen tekeminen vaatii. Tilaisuudessa alleviivattiin, kuinka järjestäytyminen syntyy yhteisestä tavoitteesta ja toiminnasta, ei pelkästä osallistumisesta.
Keskusteluun osallistuivat ilmasto- ja Palestiina-aktivismissa toimiva organisaattori Upu Laukkanen, Trans ry:n puheenjohtaja Valo Vesikauris sekä kirjoittaja ja taiteilija Alexandra Rekola.
Puhujia yhdisti näkemys siitä, että todellinen muutos syntyy ihmisten välisistä suhteista, yhteisistä tavoitteista ja pitkäjänteisestä työstä. Erot järjestäytyneen toiminnan, yksittäisten mobilisointien, hyväntekeväisyyden ja markkinoinnin välillä tulivat myös puheeksi.
Tässä artikkelissa tarkastelemme puhujien havaintoja ja näkemyksiä paneelin teemasta.
Järjestäytyminen on tavoitteellista ja pitkäjänteistä
Alexandra Rekola kuvasi järjestäytymisen perustuvan siihen, että ihmiset tulevat yhteen yhteisen asian ympärille ja rakentavat solidaarisuutta myös omien viiteryhmiensä ulkopuolelle. Hän korosti, ettei tavoitteena voi olla vain oman ryhmän etujen ajaminen, vaan laajempi ymmärrys siitä, miten eri ryhmien kamppailut liittyvät toisiinsa.
Valo Vesikauris puolestaan muistutti, että järjestäytyminen voi alkaa hyvin arkisista asioista: ystäväporukan keskusteluista, yhdistystoiminnasta tai yhteisöstä, jonka avulla ihmiset huomaavat, ettei heidän tarvitse kohdata ongelmia yksin.
Yhteiskunnalliset ongelmat ratkeavat yksilöllisten ratkaisujen sijaan kollektiivisella toiminnalla, jossa ihmiset oppivat käyttämään yhteistä voimaansa.
Upu Laukkanen avasi järjestäytymisen määritelmää. Hänen mukaansa järjestäytyminen on ennen kaikkea poliittisen voiman rakentamista. Hän teki eron mobilisoinnin ja järjestäytymisen välille: mobilisoinnissa ihmiset saadaan liikkeelle esimerkiksi yksittäiseen tapahtumaan tai mielenosoitukseen, mutta järjestäytymisessä rakennetaan pysyviä suhteita, yhteisiä tavoitteita ja rakenteita, joiden avulla muutosta voidaan tehdä pitkäjänteisesti.
Laukkasen mukaan yhteiskunnalliset ongelmat ratkeavat yksilöllisten ratkaisujen sijaan kollektiivisella toiminnalla, jossa ihmiset oppivat käyttämään yhteistä voimaansa.
Muutosta ei tehdä somessa yksin
Paneelin yksi keskeisistä havainnoista liittyi nykyajan aktivismin haasteisiin. Puhujat nostivat esiin sosiaalisen median kaksijakoisen roolin. Sosiaalinen media nähtiin hyödyllisenä välineenä tiedon levittämisessä ja ihmisten tavoittamisessa, mutta samalla sen katsottiin luovan helposti illuusion poliittisesta toiminnasta. Laukkasen mukaan pelkkä näkyvyys verkossa ei rakenna sellaista voimaa, jota yhteiskunnallisten muutosten läpivieminen edellyttää. Hänen näkemyksensä mukaan ihmiset järjestäytyvät lopulta todellisissa kohtaamisissa, työpaikoilla, oppilaitoksissa, yhdistyksissä ja naapurustoissa.
Monet uudet jäsenet eivät yksinkertaisesti tiedä, mitä heidän odotetaan tekevän. Organisaatioiden tehtävänä onkin tarjota konkreettisia tehtäviä, joiden kautta osallistujat voivat oppia tekemällä.
Vesikauris tunnisti tämän, mutta muistutti samalla, että monille queer-yhteisöille verkko on toiminut välttämättömänä toimintaympäristönä. Trans ry syntyi koronavuosina, jolloin kasvokkaisia tapaamisia oli vaikea järjestää. Siksi suuri osa toiminnasta ja yhteisön rakentamisesta tapahtui verkossa. Vesikauris painotti kuitenkin, että verkon tulisi toimia siltana todelliseen yhteisöllisyyteen eikä sen korvikkeena. Hänen mukaansa onnistuneita kokemuksia syntyy erityisesti silloin, kun verkossa tavoitetut ihmiset löytävät tiensä tapahtumiin, vapaaehtoistoimintaan ja yhteisöjen aktiivisiksi jäseniksi.
Käytännön tasolla keskustelussa korostettiin uusien ihmisten mukaan ottamista. Laukkanen kertoi Helsingin Students for Palestine -ryhmän käyttämistä niin sanotuista one-on-one-keskusteluista (1on1), joiden tarkoituksena on auttaa uusia osallistujia löytämään oma paikkansa toiminnassa. Hänen mukaansa pelkät tapahtumat eivät kasvata liikettä, vaan ihmisille täytyy tarjota mahdollisuus sitoutua, oppia uusia taitoja ja ottaa vastuuta.
Samaa ajatusta täydensi yleisön puheenvuoro, jossa muistutettiin, että monet uudet jäsenet eivät yksinkertaisesti tiedä, mitä heidän odotetaan tekevän. Organisaatioiden tehtävänä onkin tarjota konkreettisia tehtäviä, joiden kautta osallistujat voivat oppia tekemällä.
Solidaarisuus, yhteisöt ja tulevaisuuden visiot
LHBTQIA+-liikkeiden tulevaisuutta käsiteltäessä keskustelu syventyi laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Rekola pohti ilmiötä, jossa transihmisten, queer-ihmisten, naisten, maahanmuuttaneiden ja työväenluokan asemaa haastetaan samanaikaisesti monissa maissa. Hän näki tämän osoituksena siitä, että eri kamppailuja ei voida tarkastella erillisinä. Hänen mukaansa yhteiskunnallisen muutoksen tekeminen edellyttää kykyä nähdä yhteydet näiden ilmiöiden välillä ja rakentaa yhteistyötä erilaisista lähtökohdista tulevien ihmisten kesken.
Aktivismin ei pitäisi rakentua pelkästään kiireelle, kriiseille ja vastarinnalle, vaan myös ilolle, ystävyydelle ja yhdessäololle.
Vesikauris peräänkuulutti yhteisöllisyyden merkitystä. Hänen mukaansa aktivismin ei pitäisi rakentua pelkästään kiireelle, kriiseille ja vastarinnalle, vaan myös ilolle, ystävyydelle ja yhdessäololle. Esimerkkinä hän kertoi queer-brunssiryhmästä, joka kokoontuu säännöllisesti ilman varsinaista poliittista ohjelmaa. Tällaiset yhteisöt synnyttävät hänen mukaansa voimavaroja, joiden avulla ihmiset jaksavat myös vaikeissa yhteiskunnallisissa tilanteissa. Samasta syystä hän korosti, että jokaisen ei tarvitse käyttää kaikkea aikaansa aktivismiin. Pienikin osallistuminen voi olla merkityksellistä, kun se tapahtuu osana laajempaa yhteisöä.
Loppukeskustelussa puhujat hahmottelivat myös omia tulevaisuudenvisioitaan. Vesikauris puhui yhteiskunnasta, jossa sukupuolen normit menettäisivät merkityksensä ja ihmiset voisivat elää ilman jatkuvaa huolta siitä, miten muut heidät määrittelevät. Laukkanen puolestaan kuvasi tulevaisuutta vahvojen ja hyvin organisoitujen queer-liikkeiden kautta. Hänen mukaansa tulee rakentaa sellaisia liikkeitä, jotka kykenevät analysoimaan valtasuhteita ja voittamaan konkreettisia poliittisia tavoitteita sen sijaan, että puolustettaisiin pelkästään jo saavutettuja oikeuksia.
Vaikuttamisen voi omalta osaltaan aloittaa tekemällä aktivismia vaikka 15 minuuttia päivässä.
Rekola taas palautti keskustelun ihmisten välisiin suhteisiin: hänen mukaansa todellinen muutos alkaa usein siitä, että ihmiset kohtaavat toisensa, kuuntelevat toisiaan ja löytävät yhteisiä kokemuksia yksilöjen erojen sijaan.
Keskustelussa muistutettiin, että vaikuttamisen voi omalta osaltaan aloittaa tekemällä aktivismia vaikka 15 minuuttia päivässä. Tärkeintä on järjestäytyä omien arvojen mukaisiin liikkeisiin ja yhteisöihin sekä pyrkiä vaikuttamaan niin, että yksittäisetkin kampanjat ja tapahtumat palvelevat pitkän tähtäimen strategiaa ja utopioita.
Paneelin keskeinen oppi olikin, että järjestäytyminen on ennen kaikkea tapa rakentaa muutosvoimaa kasvattavia yhteisöjä, joissa ihmiset toimivat sitoutuneesti yhdessä kohti tavoiteltuja päämääriä.
Jiri Mäntysalo
Järjestökouluttaja
DSL:n opintokeskus