Thilo Janssen
Kun Venäjän vuoden 1917 vallankumouksesta on kulunut vuosisata, Euroopan unionin konservatiiviset puolueet ovat järjestäneet useita kommunististen hallintojen perintöä käsitteleviä tilaisuuksia. Viro lähetti EU-puheenjohtajakaudellaan kutsuja “Kommunististen hallintojen rikosten perintö 2000-luvun Euroopassa”-konferenssiin. Konferenssia oli järjestämässä Viron konservatiivinen oikeusministeri Urmas Reinsalu, joka on vaikuttanut myös Isamaata edeltäneissä Euroopan kansanpuolueen konservatiivien parlamenttiryhmään kuuluneissa konservatiivisissa puolueissa. Konferenssi oli liitetty osaksi Euroopan virallista stalinismin ja natsismin uhrien muistopäivää, joka on myös Hitlerin ja Stalinin 23.8.1939 allekirjoittama Molotov-Ribbentrop -sopimuksen vuosipäivä. Päivää vietetään pääasiassa itäisen Euroopan maissa. Euroopan kansanpuolue asetti parlamentaarisen väittelytilaisuuden liittyen “vuoden 1917 totalitaarisen bolshevikkikumouksen perintöön” osaksi Euroopan parlamentin marraskuun istuntoa.
Se, että “totalitarismin” käsite on saatu koskemaan vuoden 1917 vallankumousta se, että vainojen uhrien konferenssi järjestettiin kyseisessä kontekstissa, on osa oikeistokonservatiivien historiapolitiikkaa. Hitlerin ja Stalinin välinen sopimus näyttelee avainroolia tässä konservatiivien ja äärioikeistolaisten totalitarismi-kerronnassa. Sopimus esitetään täten osoituksena kahden diktatuurin luonnollisesta liittolaisuussuhteesta, millä halutaan myös selittää Euroopan viime vuosisadan epävakauden aika. Oikeistokonservatiivien totalitarismi-kerronnassa on tärkeää esittää Hitlerin kansallissosialismi ja kommunismi saman kolikon eri puolina, kahtena ääripäänä. Ymmärtääksemme tämän ohjelman, sen taustalla vaikuttavan dynaamisen keskustelun ja sen sisältämät demokraattiset haasteet, meidän tulee ensiksi ottaa tarkasteltavaksemme historiallinen tausta ja EU-tason tärkeimmät kehitykset ja avaintekijät.
Historiallinen tausta – Eurooppa Molotov-Ribbentrop -sopimuksen jälkeen
23.8.1939 Saksan ja Neuvostoliiton ulkoministerit allekirjoittivat hyökkäämättömyyssopimuksen, joka oli varustettu salaisella etupiirijaon oikeuttavalla lisäpöytäkirjalla. Saksan Puolan hyökkäyksen jälkeen 1.9. Neuvostoliitto valtasi Puolan itäosan, osia Suomesta ja Romaniasta sekä Liettuan, Latvian ja Viron. Syyskuusta 1939 kesäkuuhun 1941 ulkoisista asioista vastaava kansankomissaari karkotti kymmeniä tuhansia ihmisiä näiltä alueilta. Useita myös murhattiin. Katynin vuoden 1940 joukkomurha, missä ammuttiin melkein 22 000 upseeria (ja muita) on yksi tunnetuimpia julmuuksia. Jo aiemmin Stalin oli ryhtynyt ankariin toimenpiteisiin omia kansalaisiaan vastaan. 1930-luvun alun kollektivisointi aiheutti nälänhädän, jossa kuoli arviolta viisi miljoonaa ihmistä, ja Neuvosto-Ukrainan alueella sai tämän lisäksi surmansa kolme miljoonaa ihmistä. Vuosien 1936-1938 välisen suuren terrorin aikana satoja tuhansia ihmisiä murhattiin valtion vihollisina. Miljoonia ihmisiä kärsi ja kuoli Neuvostoliiton pakkotyöleireillä, jotka purettiin asteittain vasta destalinisoinnin (stalinismin poistaminen) vuoden 1956 jälkeen.
Kesäkuun 22. päivä 1941 natsi-Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Saksan armeija valtasi nopeasti Baltian ja ne Puolan alueet, mitkä oli vuotta aiemmin liitetty Neuvostoliittoon. Nyt juutalaisvastainen anti-bolshevismi tuli osaksi niitä rakenteita, joissa natsivalloittajat halusivat hävittää valloitettujen alueiden juutalaiset. Tässä heitä auttoivat paikalliset vapaaehtoiset ja kätyrit, kuten Liettualainen aktivistirintama, LAF (joka oli palannut maanpaosta) tai Latvian puolisotilaallisten joukkojen muodostama Arājsin kommandoyksikkö. Jälkimmäinen ei osallistunut vain Baltian juutalaisten murhaamiseen, vaan myös Itävallasta Saksaan kuljetettujen juutalaisten teurastukseen ja Minskin gheton asukkaiden lahtaamiseen. Saksan Neuvostoliittoa vastaan käytävän tuhoamissodan käännekohdassa monet entiset holokaustissa avustaneet Waffen-SS -joukoissa etenevää neuvostoarmeijaa vastaan. Samaan aikaan neuvostoarmeija oli ainoa pelastus niille muutamille juutalaisille, jotka onnistuivat piileskelemään saksalaisilta ja heidän paikallisilta kätyreiltään.
Takaisinvalloituksen jälkeen Neuvostoliitto liitti Baltian maat itseensä. Baltian maat pysyivät osana Neuvostoliittoa Stalinin kuoleman jälkeemn itsenäistyen uudelleen vasta vuonna 1991.
Suhteessa siihen, kuinka holokausti nousi, mihin se pyrki ja kuinka laajaa se oli, holokausti ymmärretään olevan ainoaa laatuaan ihmisoikeusrikkomuksissa. Sen tavoitteena osana “lopullista ratkaisua juutalaiskysymykselle” oli tuhota teollisesti koko Euroopan juutalaisväestö. Toisen maailmansodan loppuun tultaessa kuusi miljoonaa juutalaista oli murhattu saksalaisten tai saksalaisten miehittämien alueiden sikäläisten kätyreiden toimesta. Aluksi heitä ammuttiin ja myöhemmin kaasutettiin Auschwitzin, Majdanekin, Treblinkan, Belzecin ja Sobiborin keskitysleirien kaasukammioissa. 29.1.1945 neuvostoarmeija vapautti Auschwitzin, viimeisen Euroopan juutalaisten teolliseen tuhontaan erikoistuneen työmaan. Kansallissosialistit halusivat tuhota juutalaiset ihmisinä heihin liitettyihin rodullisten ominaisuuksien takia. Heidät nähtiin globaalina uhkana, ei pelkästään jonkinlaisena paikallisena haittana. Tämän vuoksi heistä täytyi hankkiutua eroon. Hitlerin tarkoituksena oli uudelleenjärjestää maailma rodun perusteella edelleen käsittämättömän massamurhan keinoin.
Totalitarismin narratiivi EU:n tasolla vuodesta 2008 lähtien
Baltian ja yhden osan itäisen Euroopan tuplamiehitys (ensin Neuvostoliiton ja sitten Natsi-Saksan toimesta) muodostaa sen historiallisen taustan ja lähtökohdan sille oikeisto- ja konservatiivipuolueiden totalitarismi-puheelle, jonka ne yrittävät ankkuroida pakollisena historiallisena muistelona historiankirjoihin, museoihin ja EU:n poliittiseen kerrontaan.
Ensimmäinen askel tässä eurooppalaistumisen kerronnassa otettiin 3.6.2008 niin sanotussa Prahan julistuksessa liittyen kommunismiin ja Euroopan omaantuntoon. Prahan julistuksen mukaan natsismissa ja kommunismissa on “huomattavia samankaltaisuuksia suhteessa niiden hirvittävään ja kamalaan luonteeseen ja niiden rikoksiin ihmisyyttä vastaan”. Tarvitaan aloitetta tasa-arvoisen kohtelun ja syrjimättömyyden periaatetta koskien totalitaarisia hallintoja. Tämän lisäksi päivämäärä 23.8., jolloin Hitler ja Stalin allekirjoittivat sopimuksen (joka tunnetaan Molotov-Ribbentrop -sopimuksena), halutaan vakiinnuttaa osaksi vainojen uhrien muistelua. Tällöin kommunististen totalitaaristen hallintojen uhreja muisteltaisi samalla tavalla, kuin natsihallinnon toteuttaman holokaustin uhreja muistellaan Euroopassa 27.1. Allekirjoittajien joukossa oli Tshekin tasavallan entinen presidentti Václav Havel ja Stasin asiakirjoja tutkineen Saksan liittotasavallan entinen johtaja Joachim Gauck useiden muiden itäeurooppalaisten ja Baltian maiden edustajien kanssa.
2.4.2009 valtaosa Euroopan parlamentista hyväksyi yhteisen ehdotuksen Prahan julistukseen perustuvata päätöslauselmasta liittyen “Totalitarismiin ja Euroopan omaantuntoon”. Ehdotuksen taustalla olivat Euroopan kansanpuolueen parlamenttiryhmä, Unioni kansakuntien Euroopan puolesta -ryhmä (nyk. EU-kriittinen Vapauden ja suoran demokratian Eurooppa), Euroopan liberaalidemokraattien liiton ryhmä (ALDE) ja Euroopan vihreä puolue.
Tekstin lainauksessa käy ilmi, että Prahan julistuksessa kehotetaan vakiinnuttamaan elokuun 23. päivä Euroopan laajuiseksi “kaikkien totalitaaristen ja autoritaaristen hallintojen uhrien muistopäiväksi”. Päätöslauselmassa toivotaan myös alustaa eurooppalaiselle muistille ja omalletunnolle, jolle tarjottaisi tukea verkostoitumiseen ja yhteistyöhön totalitarismin historiaan erikoistuneiden kansallisten tutkimuskeskusten välillä. Tämän lisäksi aloitteessa halutaan paneurooppalainen dokumentointikeskus kaikkien totalitaaristen hallintojen uhrien muistolle.
6.10.2010 perustettiin tärkeä elin levittämään totalitarismin konseptia Euroopan tasolla. Kyseessä on Euroopan parlamentissa oleva Euroopan historioiden sovittelun ryhmä. Ryhmä koostui laajasti (vaikkei pelkästään) Baltian ja itäisen Euroopan maiden Euroopan kansanpuolue -ryhmän jäsenistä. Sen puheenjohtajana toimi latvialainen Euroopan kansanpuolueen valtuutettu Sandra Kalniete. Ryhmä on asettanut yhä olemassa olevilla verkkosivuillaan seuraavanlaiset tavoitteet: 23.8 on tuleva “Stalinismin ja natsismin uhrien eurooppalainen muistopäivä. On tärkeää jatkaa työskentelyä siten, että koko Euroopan 1900-lukuun liittyvät näkemykset tuotaisi yhteen. Rautaesirippu sulki pois 50 vuotta yhteistä historiaamme Euroopan historiasta. Euroopan historioiden sovittelun ryhmä pyrkii kehittämään yhteisen lähestymistavan koskien totalitaaristen hallintojen rikoksia, joista esimerkkinä Neuvostoliiton totalitaristinen kommunistihallinto. Tällä varmistetaan jatkuvuutta totalitarismin rikoksien arvioinnin ja kaikkien totalitarismin uhrien tasa-arvoiselle ja syrjimättömyyteen perustuvalle kohtelulle.” Vuosien 2010-2014 välillä ryhmä järjesti useita konferensseja Euroopan parlamentissa. Joissakin niissä käsiteltiin ainoastaan sosialististen hallintojen rikoksia. Esimerkkinä 17.11.2010 järjestetty paneeli “Bulgarian kestävästä eurooppalaisesta unelmasta 1944-1989” (The Endured European Dream of Bulgaria 1944-1989). Muissa vastaavissa tilaisuuksissa rinnastettiin useiden valtiososialististen hallintojen tekemät rikokset holokaustiin. 23.3.2011 järjestetty virallinen tilaisuus “Mitä nuoret eurooppalaiset tietävät totalitarismista?” (“What Do Young Europeans Know About Totalitarianisms?”) alkoi seuraavalla otsikolla: Holokausti, gulag, Katyn, Goli Otok… -historiamme nurja puoli”. Konferenssin “johtopäätökset”-osiossa näemme tekstin, jossa sanotaan, että “kaksinaismoralismiin perustuvaa totalitarismin uhrien kohtelua ei tule olla olemassa. Sellaisia hallintoja tulee arvioida samalla asteikolla”. Tämän osalta Euroopan historiaa käsittelevät oppikirjat ja opintosuunnitelmat tulisi tarkastaa ja huoltaa, jotta opiskelijoille opetettaisi kunnolla totalitaristisista hallinnoista”.
22.12.2010 Euroopan komissio vastaanotti ryhmän historiapoliittisen aloitteen ja julkaisi raportin nähtäväksi Euroopan parlamentille ja Euroopan neuvostolle nimeten sen “Totalitaaristen hallintojen Euroopassa tekemien rikosten muisto”.
14.10.2011 useat eri alojen tutkijat allekirjoittivat alustuksen koskien “Euroopan muistoa ja omaatuntoa” käsittelevästä foorumista. Läsnä olivat Donald Tusk, Viktor Orbán ja Petr Nečas. “Euroopan muistoa ja omaatuntoa” käsittelevää foorumia kuvaillaan alustaksi, jonka tarkoitus on koota yhteen sellaisia Visegrád-maista ja muista EU-maista tulevia instituutioita ja järjestöjä jotka ovat aktiivisesti tutkineet ja tallentaneet tietoa Visegrádin alueella tapahtuneista rikoksista 1900-luvulla sekä lisänneet tietoisuutta ja järjestäneet koulutusta aiheeseen liittyen. Euroopan historioiden sovittelun ryhmä raportoi verkkosivuillaan, että tarkoituksena on perustaa kommunistien kansainvälisiä rikoksia käsittelevä ylikansallinen tuomioistuin. Niinpä 5.6.2012 ryhmä kutsui Euroopan parlamentissa tahoja konferenssiin, jonka aiheena oli “Oikeudellinen menettelytapa kommunistien rikosten suhteen”.
Muita ryhmän toimia olivat vuonna 2014 “totalitaaristen symboleiden” (erityisesti hakaristi ja punainen tähtä, kuten myös sirppi ja vasara) kieltäminen Euroopan parlamentissa ja kaikissa EU-maissa. Samoihin aikoihin tavoiteltiin myös näyttelyn järjestämistä Euroopan historian talossa, jonka aiheena tulisi olemaan Neuvostoliiton rooli toisen maailmansodan alussa.
Euroopan historian talo on Brysselissä sijaitseva museo, joka perustettiin Euroopan parlamentin ja sen entisen presidentin Hans-Gert Pötteringin (joka kuului myös Euroopan historioiden sovittelu-ryhmään) aloitteesta. Se avattiin toukokuussa 2017. Konservatiivinen totalitarismi-ohjelma on ainakin osittain ollut mukana muokkaamassa 1900-luvun näyttelyä.
Totalitarismi-käsitteen kritiikkiä
Tämän konservatiivisen historiapoliitisen toteuttaminen on kohdannut laajaa kritiikkiä, jonka tärkeimmät perustelut on pääpiirteittäin listattu myöhempänä.
Kenties kaikkein näkyvin edustus totalitarismi-kerrontaan liittyen tulee Euroopan kansanpuolueen sisältä, Sandra Kalnieten suunnalta. Kalniete julkaisi vuonna 2005 kirjan “Tanssikengissä Siperiaan” (With Dance Shoes in Siberian Snows), joka kertoi hänen latvialaisen perheensä joutumisesta Neuvostoliiton karkoittamaksi. Hän itse syntyi Gulagin leirillä. Hänen isovanhempansa menehtyivät Neuvostoliiton pakkotyöleirillä. Kalniete antoi panoksensa siihen, että Neuvostoliiton tekemät karkotukset ja kymmenten tuhansien latvialaisten kärsimykset vuonna 1941 ja 1949 tulivat tunnetuksi kaikkialla Euroopassa. Kirja oli kuitenkin myös osa poliittiseen muistin vaikutuksiin liittyvää julkista debattia, minkä käyttäminen on ominaista konservatiivien totalitarismi-käsitteelle. Historioitsija Michael Wolffsohn kirja-arvostelussaan Kalnieten kirjassa, että se pitää sisällään “miltei provokatiivista ja ennallistamatonta valkopesua” Latvian yhteistyöstä Saksan valloituksen ajan holokaustissa. Tämä on yksi tärkeimmistä lähtökohdista Prahan julistuksen, Hitlerin ja Stalinin sopimuksen vuosipäivän 23.8 ja Euroopan parlamentin vuoden 2009 päätöslauselman kritiikissä.
Israelin liettuanjuutalaisten yhdistys julkaisi Prahan julistuksen tilaisuuden yhteydessä, missä se varoitti rinnastamasta kommunismia ja kansallissosialismia peittäen niiden tuhansien holokaustiin osallistuneiden murhaajien osuus: “Vetoamme Euroopan parlamenttiin, jotta se torjuisi ja hylkäisi Prahan julistuksen ja kaikki samantyyliset ehdotukset ja julistukset. Nämä pyrkimykset edustavat yrityksiä peitellä holokaustia panemalla jokin keinotekoinen yhtäläisyys ja symmetria natsien Liettuan kansanmurhan ja Neuvostoliiton tekemien rikosten välille. Yhdistyneen Kuningaskunnan työväenpuolueen edustaja ja parlamentin jäsen John Mann (joka on myös kaikkien puolueiden antisemitismin vastaisessa parlamenttiryhmässä) piti tätä lähestymistapaa vain yhtenä perinteisenä ennakkoluulojen muotona, “joka on kirjoitettu modernissa asiayhteydessä. Pohjimmiltaan siinä yritetään rinnastaa kommunismi ja juutalaisuus yhdeksi ja samaksi salaliitoksi. Tarkoituksena on myös uudelleenkirjoittaa historia nationalistisesta näkökulmasta käsin.
Efraim Zuroff Simon Wiesenthalin Jerusalemin keskuksesta (joka kirjassaan “Operaatio viimeinen mahdollisuus” keskittyy hätistämään esille Itä-Euroopan ja Baltian maiden natsien auttajat) kritisoi poliittisen historian projektia artikkelissaan “Uhka holokaustin muistolle” (A threat to Holocaust memory) osoittaen Prahan julistuksen “kätketyt motiivit”. Zuroff kirjoittaa: “Jos pyrkimyksenä on pelkästään saada tunnustusta kommunismin rikoksista ja kansainvälistä sympatiaa sen uhreille (tärkeitä ja oikeutettuja tavoitteita), voimme varauksetta tukea Prahan julistusta. On kuitenkin käynyt selväksi, että päällimmäisten motiivien joukossa on auttaa Itä-Euroopan maita kieltämään, suhteellistamaan ja/tai vähätellä niiden natsien auttajien syntejä holokaustin aikana. Tarkoituksena on myös muuttaa näiden maiden kuvaa rikoksentekijöistä uhreihin.
Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön, OSCE:n ihmisoikeuksia käsittelevässä konferenssissa, lokakuussa 2009, tohtori Shimon Samuels (Simon Wiesenthalin keskuksesta niin ikään), varoitti, että tämä piti sisällään pyrkimylset poistaa holokaustin eurooppalaisesta historiasta. Valtion sponsoroimat komissiot (jotka tunnetaan epävirallisesti “punaruskeina komiteoina”) pyrkivät rinnastamaan natsien ja neuvostoliittolaisten tekemät rikokset puhuessaan Länsi-Eurooppaan päin. Kotona tilanne on toinen ja jokaisen (itäeurooppalaisen) maan museoissa kerrotaan valheellisia versioita korostaen juutalaisten osuutta neuvostohallinnossa, kiillottaen paikallisten osuutta tappamisiin ja kasvavassa määrin mustamaalaten holokaustin uhreja, selviytyjiä ja vastarintataistelijoita stereotyyppisilla juutalaisvastaisilla salaliittoteorioilla “juutalaisbolshevikeista”. Vilnan keskustassa sijaitseva valtion rahoittama kansanmurhamuseo on miltei poistanut näyttelyistään holokaustin samalla pysyvästi esitellen juutalaisvastaista materiaalia. Valtion Riikan miehitystä käsittelevässä museossa ihaillaan natseja vapaaehtoisesti avustanutta Latvian pataljoonaa, joka on vastuussa juutalaisnaapureiden joukkomurhista.
Pitkän keskustelun jälkeen Vilnan kansanmurhan museo muutettiin vuonna 2017 Miehitys- ja vapaustaistelun museoksi. Liettuan kansanmurhanvastaisen tutkimuskeskuksen johtaja Teresé Birut Burauskaitè selitti, että museon nimi ei sopinut yhteen näyttelyn sisällön kanssa ja että neuvostohallinnon alaisuudessa tapahtuneet murhat ja karkoitukset olivat “hyvin poikkeuksellisia” eikä niitä voitu verrata holokaustiin. “Emme voi rinnastaa liettualaisten kokemia uhkia Neuvosto-Liettuassa juutalaisten kokemiin natsismin aikana”. Saksalaiselta Sachsenhausenin keskitysleiriltä selvinnyt, entinen Sachsenhausenin komitean puheenjohtaja ranskalainen Roger Bordage tiivisti lokakuun 2011 konfliktin. Hän pitää ilmiselvänä sitä, että stalinistisen terrorin miljoonilla uhreilla, kuten muilla valtiollisten rikosten uhreilla, on yhtäläinen oikeus tulla muistetuksi, kuin kansallissosialismin uhreilla. Hän kuitenkin varoitti: “Siltikin näillä suunnitelluilla vuosittaisilla totalitarimin uhrien muistelutilaisuuksilla vedetään historialliset tapahtumat irti asiayhteyksistä ja sekoitetaan tarkoitukset ja vaikutukset. Tällaisella muistelulla ei yhdistetä useita sodan kokemuksiin liittyviä muistoja, vaan syvennetään vihamielisyyksiä, avataan vanhoja haavoja ja syöksytään uusiin konflikteihin ja yhteenottoihin”.
Kaikille uhreille oikeutta tekevän avoimen muistelupolitiikan
puolesta, millä ei luoda uusia myyttejä
Historiatieteessä vanhaa käsitystä totalitarismissa pidetään vanhentuneena. Kuten Salomon Korn näkee asian: “En vain voi pitää kommunismia ja kansallissosialismia tai Kambodzhan kuolemanpeltoja samoina asioina. Nämä ovat erilaisia ilmiöitä erilaisissa kulttuuriympäristöissä erilaisine ennakkoedellytyksineen. Ne ovat kaikki vastenmielisiä rikoksia. Minun on kuitenkin nähtävä vaivaa laadulliset, historialliset, sosiaaliset ja ideologiset erot. Tätä historian eheys vaatii. Näin ollen totalitarismin käsite on tehnyt tilaa empiiriselle ja vertaavalle tutkimustavalle, joka ei nouse esiin poliittisena ohjelmana ja tekee mahdolliseksi diktatuurien ja niiden rikosten välisten yhtäläisyyksien ja peruserojen selvittämisen. Myös sosio-historialliset kehityskulut voidaan ottaa tutkittaviksi. Tällä tavoin avataan julkinen tila erilaistuvalle historiallisten tapahtumien ja ajanjaksojen tutkimiselle erilaisissa maantieteellisissä tiloissa. Täten muistelupolitiikka ei olisi välttämätöntä. Tällä suodaan sellainen poliittisen väkivallan uhrien muistelu, jossa ei jää sijaa uusien myyttien nousulle eikä uuteen muotoon puettujen myyttien esille tuominen tulisi myöskään kysymykseen. Näin kaikkien valtiollisten rikosten uhrien yksityinen muistelu 1900-luvun osalta tulee mahdolliseksi.
Dovid Katz, liettualainen Yiddishin kielen, kirjallisuuden ja kulttuurin tutkija tiivisti ne useat motiivit, jotka natsismin ja kommunismin rinnastuksen taustalla ja poliittisessa muistissa vaikuttavat: “Tätä politiikkaa ei ohjaa pelkkä ultranationalismi (“Meillä on täydellinen historia”), antisemitismi (“Juutalaiset ovat pohjimmiltaan kommunisteja ja saivat mitä ansaitsivat”) tai venäläisvastaisuus (“He ovat samanlaisia, kuin Hitler”), vaan koettu joukko geopoliittisia huolenaiheita, joiden (olivat ne hyviä tai pahoja) ei tulisi kääntää historiaa yhden mielipiteen tiedonhaaraksi valtiokoneiston etukäteen sanelemien johtopäätösten kera.”
Moderni juutalaisvastaisuus ja äärioikeisto sen kaikissa muodoissaan alkaa menneisyyden ihannoinnilla. Tämön voi nähdä Unkarissa, jota on vuodesta 2010 Euroopan kansanpuolueeseen kuuluva Fidesz. Huhtikuussa 2011 perustuslakia muutettiin käsittämään unkarilaiset etnisenä yhteisönä. Kesällä 2017 Viktor Orbán julisti Miklós Horthyn, Hitlerin liittolaisen, “erinomaiseksi valtiomieheksi” menemättä hänen rooliinsa holokaustin aikana. Suunnilleen samoihin aikoihin Fideszin hallitus ripusti juutalaistaustaista amerikanunkarilaista sijoittajaa ja hyväntekijää George Sorosia kuvaavia julisteita ympäri Unkaria. Julisteiden tarkoitus oli esittää Soros voimakkaana salaliittolaisena, joka on uhkaksi Unkarille suunnitelmillaan asuttaa Unkari maahanmuuttajilla. Unkarin esimerkki osoittaa, kuinka poliittiset mekanismit ovat totalitarismi-kerronnan taustalla. Konservatiivien nationalismi kontekstissa tieto “kansallisten sankareiden” historiallisesta osallisuudesta holokaustiin tukahdutetaan. Samalla juutalaisvastaisia sävyjä sisältävä “ystävä-vihollinen”-politiikka pyrkii varmistamaan äänet.
Moderni vasemmisto ja autoritaaristen sosialistihallintojen
hyväksyminen
1900-luku on jättänyt jälkensä miljooniin eurooppalaisiin perheisiin uhrien tai rikoksentekijöiden (joskus samanaikaisesti molempien) muodossa. Tämä on myös erityisen totta poliittisten perinteiden osalta, jolla lisäksi mentiin täysin erilaista polkua suhteessa muihin Euroopan kommunistisiin ja post-kommunistisiin puolueisiin Euroopassa. Esimerkiksi Neuvostoliiton vastinparina oli Italia ja Romanian puolestaan Espanja jne. Kommunististen puolueiden nimissä aiheutettiin kamalaa ja kuolettavaa väkivaltaa Itä-Euroopassa, erityisesti (vaikkakaan ei pelkästään) Neuvostoliitossa stalinistisella kaudella. Samaan aikaan monet kommunistiset ja kommunistisiksi väitetyt ihmiset joutuivat väkivallan uhreiksi. Eivät vähiten Espanjassa, Portugalissa ja Kreikassa, missä diktatuurit säilyivät hyvän aikaa 1900-luvun toiselle puolikkaalle asti. Natsi-Saksan ja Etelä-Euroopan fasististen diktatuurien vastustamisen muistelua pidetää vahvasti vasemmistolaisuuden muistissa.
Niin ikään Neuvostoliiton stalinististen hallintojen, Ceaușescun ajan Romanian, 1956 Budapestin tai 1968 Prahan uhrien muistelu tulisi itsestään selvästi kuulua demokraattisen kulttuurin muistiin erityisesti modernin, pluralistisen ja anti-autoritaarisen, eurooppalaisen vasemmiston keskuudessa. Tämä ei missään nimessä tarkoita sitä, että historiallisia ilmiöitä ja niiden taustoja tulisi päällystää, vääristää tai muokata keskenään.
Valitettavasti EU:n laajan vasemmiston ja jälkikommunististen puolueiden keskuudessa on havaittavissa historiallista revisionismia. Kun saksalainen Euroopan parlamentin jäsen Helmut Scholz Euroopan yhtyneen vasemmiston konfederaatioryhmästä/Pohjoismaiden vihreästä vasemmistosta (GUE/NGL) toi stalinistista terroria käsittelevän näyttelyn Euroopan parlamenttiin, hän teki niin tuomalla vasemmistolaisen muistipolitiikan Euroopan areenalle erilleen nationalistisesta kontekstista. “Tulin maahanne vieraana”-näyttely käsitteli Hitlerin vastustajia ja heidän perheitään, jotka olivat paenneet Neuvostoliittoon joutuen stalinistisen terrorin uhreiksi 1933-1956. Kreikan kommunistinen puolue KKE piti näyttelyä pelkkänä antikommunistisena hyökkäyksenä ja panetteluna Neuvostoliittoa vastaan. Puoli vuotta Euroopan parlamenttien 2014 jälkeen Kreikan kommunistinen puolue lähti Euroopan yhtyneen vasemmiston konfederaatioryhmästä/Pohjoismaiden vihreästä vasemmistosta.
On toivottavaa, että tulevaisuuden vasemmisto erityisesti Länsi-Eurooppaan ankkuroitunut vasemmisto käsittelee enemmän 1900-luvun Itä-Euroopan ja Baltian historiaa. Historiallinen arviointi ja autoritaaristen valtio-sosialististen hallintojen uhrien muistelu tulisi olla paljon järjestelmällisemmin sisällytettynä Euroopan vasemmiston anti-autoritaariseen käsitteistöön.
Käännös: Heikki Ekman
Artikkeli on käännös transform!-verkoston 2018 vuosikirjassa Integration – Disintagration – Nationalism julkaistusta artikkelista. Kirjaa saatavilla DSL:lta (10€).
