Marx-opiston kesätapaamisen 2019 alustukset ovat nyt katsottavissa Demokraattisen sivistysliiton verkkosivuilla täällä.
Tämänkertaisen Marx-opiston tapaamisen aloitti energia- ja ympäristökysymyksiin perehtynyt tutkija Janne M. Korhonen, joka käsitteli alustuksessaan kapitalismin ja ympäristökriisin välistä suhdetta. (Suora linkki Korhosen luentoon). Korhosen alustuksessa keskityttiin erityisesti nyky-yhteiskunnan energiaperustaan. Korhonen argumentoi, että koska teknologiset keinot ympäristökriisin ratkaisemiseksi perustuvat jatkuvasti kasvavaan energiankulutukseen, ne eivät viime kädessä voi ratkaista kaikkia ympäristökriisin aiheuttamia ongelmia.
Vallitseva kapitalistinen järjestelmä perustuu jatkuvan talouskasvun oletukselle. Kasvu on kapitalismin vastaus kaikkiin yhteiskunnallisiin ristiriitoihin. Koska ikuinen kasvu on kuitenkin rajallisella planeetalla mahdotonta, on yhteiskunnallinen muutos Korhosen mukaan ennemmin tai myöhemmin vääjäämättömästi edessä. Yksi ympäristökriisiin olennaisesti liittyvä taistelun kenttä onkin kysymys siitä, minkälainen tuo ympäristökriisin muovaama tulevaisuuden yhteiskunta tulee olemaan. Korhonen esimerkiksi huomautti, että teknologiset edellytykset jonkinlaisen pakkokoneiston hallitseman yhteiskunnan luomiseksi ovat monilta osin jo olemassa. Älypuhelimilla, massadatan käyttämisellä, kasvojentunnistusteknologialla jne. on dystooppisia potentiaaleja, jotka ovat vielä osaltaan nykyisen arkikokemuksemme näkymättömissä.
Mutta jos kapitalistinen järjestelmä on kykenemätön ratkaisemaan ympäristökriisin luomia ongelmia, kuinka on mahdollista, ettei kapitalistisen järjestelmän mielekkyydestä käydä laajaa julkista keskustelua? Tähän kysymykseen vastasi Tampereen yliopistolla väitöskirjaa valmisteleva Miika Salo, joka esityksessään analysoi kuinka kapitalistinen hegemonia asettaa esteitä ympäristökriisin ratkaisemiselle. (Salon esitys)
Salo identifioi useita keinoja, joiden avulla kapitalistinen hegemonia yhtäältä luo hyväksyntää nykyiselle talousjärjestelmälle ja samalla vaikeuttaa ympäristökysymysten tarkastelua. Ensinnäkin, pääoma pimittää ympäristöön liittyvää tutkimustietoa. Esimerkkinä Salo käyttää öljy-yhtiöitä, jotka jo 1950-luvulla tiesivät pakokaasujen vaikutuksesta ilmakehään mutta pitivät tutkimustiedon salaisena. Toisena taktiikkana Salo identifio “terveen järjen” tuottamisen, joka tulee ilmi esimerkiksi kun sanotaan, että “ilmasto on ennenkin lämmennyt ja on ollut erilaisia kausia.” Näitä taktiikoita hyväksikäyttäen pääoma pyrkii kyseenalaistamaan suoran yhteyden ihmisen toiminnan ja ilmaston lämpenemisen välillä.
Tapaamisen toisena päivänä pohdittiin kuinka kapitalistisen hegemonian ehdottamat ratkaisut ympäristökriisiin ovat osaltaan olleet luomassa uusia sorron rakenteita. Kehitysapua ja uuskolonialismia väitöskirjassaan tutkiva Jari Karttunen esitteli ”vihreän imperialismin” piileviä uhkia. (Karttusen luento).
Kattavassa esityksessään Karttunen argumentoi, että ympäristönsuojelulla ja imperialismilla on pitkä yhteinen historia. Ympäristöseikkoja on säännönmukaisesti käytetty perusteluna sille, miksi kohdemaiden asukkaat eivät ole voineet käyttää ympäristöään haluamallaan ja itselleen edullisella tavalla. Nykymuodossaan esimerkiksi päästökaupan kaltaiset järjestelmät voivat johtaa siihen, että kohdemaa alikehittyy ja tulee riippuvaiseksi päästöjään kauppaavasta globaalin pohjoisen valtiosta. Vihreän imperialismin uhkien välttämiseksi Karttunen argumentoikin, että nykyinen kapitalismin rakenteisiin mukautuva ympäristöliike tulisi korvata uudenlaisella “proletariaatin ympäristöliikkeellä”.
Vihreä imperialismi toimi hyvänä esimerkkinä siitä, että sorron suhteita tulee analysoida myös laajemmin kuin vain työn ja pääoman välittömässä rajapinnassa. Helsingin yliopistossa sukupuolitutkimusta opiskeleva Anna-Mili Tölkkö esitteli social reproduction -teoriaa, joka marxilaisen teorian pohjalta analysoi muitakin kuin luokkasuhteisiin (kuten sukupuoleen, ihonväriin tai kyvykkyyteen) perustuvia sorron suhteita.
Kesätapaamisen viimeisenä päivänä SKP:n pääsihteeri Tiina Sandberg pureutui käytännön kamppailuun kapitalistisen hegemonian haastamiseksi sekä esitteli sosialistista ympäristöperspektiiviä. (Sandbergin alustus) Sandberg pohdiskeli historiallisia syitä sille, miksi ympäristöliike on ollut kykenemätön saamaan haltuunsa todellista valtaa, ja on pikemminkin tyytynyt puuhastelemaan isossa kuvassa merkityksettömien projektien parissa.
Sandberg argumentoi, että 2010-luvulta eteenpäin on ollut nähtävissä uudenlaista, verkostomaista järjestäytymistä, jolle leimaa antavaa on pyrkimys päästä eroon jäykistä organisaatioista ja luoda horisontaalisia, löyhiä yhteenliittymiä. Tällä tavoin toimimalla järjestöt ovat onnistuneet luomaan kokoansa suurempia protesteja ja kampanjoita. Protestien vaikuttavuus ei kuitenkaan ole kasvanut samassa suhteessa marssijoiden määrän kanssa. Sandberg identifioikin ympäristöliikkeen suurimmaksi haasteeksi sen, kuinka näistä horisontaalisista verkostoista voidaan luoda poliittisesti organisoituja järjestöjä, jotka kykenisivät luomaan poliittista painetta parlamentaarisen järjestelmän ulkopuolella.
