”Pimeyden sydän” Kongon vapaavaltio 1894-1908

Jari Karttunen

Kävellessä Euroopan Unionin epävirallisen pääkaupungin Brysselin katuja, pystyy tarkkaavainen kulkija havaitsemaan lukuisia merkkejä Belgian historiasta siirtomaavaltiona. Voit kävellä pitkin Rue de Colonisea, pysähtyä ihastelemaan Leopoldin aukiota ja vierailla kuninkaallisessa Keski-Afrikan museossa, jonka rakensi Belgian kuningas Leopold II esitelläkseen Kongon vapaavaltion ihmeitä vuoden 1897 maailmannäyttelyssä. En kannata historian sensurointia ja minusta menneisyyden rikollisten kuten Mannerheimin muistomerkit on parasta jättää paikoilleen varoituskylttien kanssa muistutuksesi tuleville sukupolville. Brysselissä herää silti ajatuksia siitä, kuinka hyvin belgialaiset ovat oikeastaan käsitelleet suhteensa kolonialismiin ja kuningas Leopold toiseen, jonka aikana niin monet kaupungin maamerkeistä on rakennettu. Leopold II on nimittäin millä tahansa asteikolla laskettavissa ”ihmiskunnan suurimpien hirviöiden” joukkoon. Hänen käsissään on jopa 13 miljoonan ihmisen veri ja hänellä on kyseenalainen kunnia olla luultavasti pahin yksittäinen hirviö, jonka puhdas kapitalistinen järjestelmä on tuottanut. Leopoldin vastuulla on myös koko verisen kolonialismin ajan suurin rikos.

Kongon alue ja joki on nimetty oli vahvan Keski afrikkalaisen kuningaskunnan mukaan, joka syntyi 1200-luvulla Kongo joen suistolle ja nykyisen Angolan alueelle. Eurooppalaisten tietoisuuteen valtakunta tuli 1400-luvulla. Euroopan ja Kongon välille nopeasti solmittiin diplomaatti ja kauppasuhteet, joiden myötä Kongon hallitsijat omaksuivat katolisen kristinuskon ja alkoivat käymään kauppaa orjista ja trooppisista tuotteista. 1500- luvulla eteenpäin valtakunta kuitenkin ajautui sisällissotien ja poliittisen hajaannuksen valtaan mikä johti Kongon heikkenemiseen. Portugalilaiset valtasivat osia siitä ja keskusvallan asema oli 1800-luvulle tultaessa romahtanut vaikka kuningaskunta oli yhä olemassa Portugalin vasallina. Alueella sijaitsi myös toinen suuri valtakeskittymä, Sisämaassa sijaitseva Luba-valtakunta, joka myös kesti 1800-luvun loppupuolelle asti. Näiden lisäksi alueella oli kymmeniä pienempiä afrikkalaisia kuningaskuntia ja etnisiä ryhmiä.

1800-luvun loppupuolella Euroopan siirtomaavallat olivat täydessä touhussa jakaessaan Afrikan mannerta keskenään. Tutkimaton Keski-Afrikka muodosti ongelman jakamisen kannalta. Johtavat siirtomaavallat Iso-Britannia ja Ranska, sekä kuumeisesti siirtomaita haluava uusi mutta vahva tulokas Saksa, joutuivat ratkaisemaan jotenkin kuinka alueet jaettaisiin ilman, että kukaan saisi enemmän kuin toinen. Ratkaisuksi päädyttiin hyväksymään Belgian Kuningas Leopold II:n esittämä puolueeton ehdotus.

Leopold II oli perustanut hiljattain Kongo joen suistolle pienen 30 hengen kauppa-aseman. Vedoten tähän omistukseensa Leopold ehdotti, että hän ottaisi Kongon alueen omalle vastuulleen. Hän toimisi alueen sivistäjänä, kehittäjänä ja suojelijana joka vastaisi järjestyksestä ja alueen turvallisuudesta. Koska suuremmat siirtomaavallat eivät halunneet ryhtyä sotimaan alueen vuoksi päättivät he suostua Leopoldin ehdotukseen. Keskisestä Afrikasta muodostettaisiin alue, jossa kaikilla eurooppalaisilla olisi oikeus tehdä kauppaa ilman tulleja. Leopold toimisi alueen kehittäjänä, sivistäjänä ja suojelijana, lopettaen alueella yhä käytävän orjakaupan ja halliten aluetta itsenäisenä hallitsijana. Vuonna 1884 kuningas Leopold II sai eurooppalaisten siirtomaavaltioiden päätöksellä henkilökohtaiseksi omaisuudekseen läntisen Euroopan kokoisen alueen, jolla asui noin 30 miljoonaa ihmistä. Leopoldilla oli täydet vapaudet kehittää, sivistää ja hyödyntää aluetta tahtonsa mukaan eurooppalaisten tieteellisten ja humanitääristen velvoitteiden mukaisesti. Näin syntyi Kongon vapaavaltio, jolla on kunnia olla koko imperialismin likaisen historian inhottavin esimerkki kaikista järjestelmän huonoimmista piirteistä. Kongon vapaavaltiosta muodostui 20 vuoden olemassaolonsa aikana maanpäällinen horna, jonka kammottavuuden paljastuminen lopulta aiheutti skandaalin, jopa imperialistien ja rasistien hallitsemassa Euroopassa.

Leopoldin kutsuminen ahneeksi on hieman niin kuin kutsuisi valtamerta hiukan kosteaksi. Leopold aikoi hyödyntää afrikkalaista tonttiaan ja sen hän totisesti teki. Hän keräsi Euroopan seikkailijoista, roistoista, onnensotureista ja rikollisista oman yksityisen rosvoarmeijansa. Tätä armeijaa hän täydensi kongolaisilla palkkasotureilla, ryöväreillä, kannibaaleilla ja entisillä orjuuttajilla. Itsensä mukaan nimeämästään tukikohdasta ja kaupungista Kongo-joen suulta Leopoldvillestä Leopold lähetti tämän armeijansa sisämaahan tappamaan, ryöstämään, raiskaamaan, orjuuttamaan ja alistamaan ainoana vaatimuksenaan, että valtaosa ryöstösaaliista on raahattava Leopoldilleen myytäväksi maailmanmarkkinoille.

Aseilla ja julmuudella Leopold onnistui tuhoamaan tai alistamaan useimmat alueella olevat afrikkalaiset kilpailijansa kuten orjakauppiaat, sotalordit ja itsepäiset päälliköt. Eurooppalaisista luotiin sisämaahan sopivien liikenneyhteyksien varrelle feodaalisia rosvoruhtinaita, joilla oli alueillaan itsevaltiaan oikeudet. Näiden rosvoparonien tehtävänä oli lähettää säännöllisesti ryövärijoukkoja noutamaan kumia ja muita trooppisia tuotteita. Verotusjoukkiot harjoittivat toimissaan äärimmäistä julmuutta. Raiskaukset, massamurhat, kylän polttamiset, pahoinpitelyt ja orjuuttaminen olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Myös kannibalismia ja silpomisia harjoitettiin laajamittaisesti. Erityisesti Kongon vapaavaltio on tunnettu julmista pakkoamputaatioistaan, joita Leopoldile työskentelevät afrikkalaissotilaat tekivät. Irrotetut ihmiskädet tuotiin todisteeksi siitä, että ammukset oli käytetty hyödyllisesti, ei esimerkiksi salametsästykseen. Jokaisesta ammutusta luodista oli tuotava yksi käsi. Yleinen menetelmä varmistaa paikallisten yhteistyöhalukkuus oli ottaa kylien naisväki panttivangiksi ja lähettää miehet poimimaan kumia. Kiintiön alittamisesta surmattiin sitten tietty määrä panttivankeja riippuen puuttuvasta kumimäärästä.

Tämän ryöstötalouden ylläpitäminen vähemmän yllättäen kävi eurooppalaisten mielenterveyden päälle, useat rosvoparonit alkoholisoituivat ja jopa tulivat hulluiksi. He sortuivat tekemään hallitsemillaan alueilla kanikelaisia kammotavia hirmutekoja käsitellessään alueensa ihmisiä kuten omaisuuttaan. Kaivokset ja tukkityömaat olivat helvetillisiä orjatyömaita, jossa afrikkalaiset työläiset kuolivat tauteihin, väkivaltaan, onnettomuuksiin ja väsymykseen. Kulkutaudit riehuivat pitkin maaseutua ja alueellisia nälänhätiä esiintyi laajasti. Afrikkalaisten väliset ryöstösodat raivosivat kaikkialla afrikkalaisten koittaessa hankkia itselleen kumia selvitäkseen omista kiintiöistään. Leopoldvillen sivistyneiden ja yrittäjäystävällisten kulissien takana Kongon vapaavaltio oli käsittämättömän kokoinen avokeskitysleiri täynnä riistoa, väkivaltaa ja kuolemaa. 1899 ilmestyi Joseph Conradin kuuluisa kirja ”pimeyden sydän”, joka kuvasi elävästi ”Kongon kauhuja” niin kuin ne Euroopassa opittiin tuntemaan. Tämä kirja on filmatisoitu myöhemmin mm elokuvaksi ”ilmestyskirja nyt” jossa sen brutaalit tapahtumat siirrettiin Vietnamin sotaan.

Kaiken tämän seurauksena kuningas Leopold rikastui merkittävästi ja pystyi henkilökohtaisesti toimimaan tieteiden, taiteiden ja hienojen monumenttien rahoittajana. Lisäksi varsinkin alkuun hän nautti mainetta suurena humanitäärisenä hyväntekijänä, kiitos hänen isällisten ponnistelujensa afrikkalaisten sivistämiseksi ja suojelemiseksi. Hyvät ajat eivät kuitenkaan jatkuneet loputtomiin.

Leopoldin ongelmaksi muodostui se, että vaikka alkuun ryöstösaalista riittikin se ehtyi kuitenkin nopeasti. Hänen täyty palkata enemmän ryöväreitä suorittamaan verotusta. Tästä seurasi entisestään kustannuksien nousua. Paikkaamaan näitä kustannuksia alkuperäisväestön verotuskiintiöitä oli pakko kohottaa entisestään. Kiintiöiden kohottaminen ei kuitenkaan lopulta riittänyt aikaansaamaan tuottoisaa ryöstökertymää. Tämä johtui siitä, että väkivalta ja taudit verottivat ankarasti väkilukua ja näin ollen työvoimaa oli vähemmän tarjolla. Lisäksi koska pienentyneet populaatiot eivät kyenneet toteuttamaan itselleen asetettuja kohonneita kiintiöitä, alkoivat ne hyökkäilemään toisten yhteisöjen kimppuun ryöstääkseen näiltä kumia selviytyäkseen kiintiöistään. Tästä seurasi väkivaltaa ja tuhoisa kierre, jossa kokoajan pienenevä väkimäärä tuotti myös kokoajan vähemmän suhteellisesti saalista, sillä ryöstely esti keskittymisen tuotantoon. Leopold huomasi tulojensa laskevan, eikä voinut tehdä muuta kun palkata lisää ryöstelijöitä. Lopulta tilanne johti Leopoldin joutumiseen taloudelliseen ahdinkoon.

Taloudellisen ahdingon lisäksi Leopoldin ongelmaksi nousi yhä enemmän Kongon vapaavaltion verilöylyn todellisuuden paljastuminen eurooppalaiselle yleisölle, joka oli aiemmin lähinnä kuullut epämiellyttäviä huhuja. Tilanne alkoi selviämään vuoden 1900 aikana aloittaen uuden vuosisadan lupaavissa merkeissä. Totuuden paljastuminen oli ankara kansainvälinen skandaali ja tilannetta pahensi se, että Leopoldin toimenkuvaan kuului kongolaisten sivistäminen, kristillisten arvojen levittäminen ja suojeleminen. Tämän sijasta Leopold oli tuonut kongolaisille vain kärsimystä, sortoa ja kauhua. Lopulta Belgian valtio takavarikoi Leopoldin yksityisen maaomistuksen vuonna 1908 ja ryhtyi hallitseman Kongoa omana siirtomaanaan, tässä vaiheessa Kongon väkiluku oli puolittunut ja taudit sekä väkivalta olivat surmanneet arvioista riippuen 2-15 miljoonaa ihmistä, yleisen arvion olleen yli 10 miljoonaa uhria.

Leopold II jätti murskaavan jäljen Kongon ja sen kansojen historiaan. Yhteiskunta oli tuhottu ja muistutti jälkiseurauksiltaan jonkinlaista ydinsodan jälkeistä tuhottua maailmaa. Alue ei oikeastaan ole vieläkään toipunut tapahtuneesta. Belgialainen siirtomaahallinto alkoi hallitsemaan maata perinteisemmällä siirtomaavaltion tavalla. Belgialaiset omaksuivat paternalisisen linjan jossa kongolaiset eläisivät iloisen yksinkertaista elämää myötämielisten belgialaisten siirtomaaherrojen alaisuudessa. Belgialainen siirtomaakoneisto painosti massiivisesti terveydenhuollon kehittämiseen saadakseen alueen väkiluvun nousemaan. Koulutusjärjestelmään painostettiin, mutta afrikkalaisten koulutus sabotoitiin tarkoituksella sellaiseksi, että se riitti vain suorittavan portaan tehtäviin, ei työn johtamisen saatikka akateemiseen toimintaan. Yhteiskunnan yläkerrosten oli pysyä aina belgialaisten kontrollissa. Kun toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaiset siirtomaahallinnot sitten huomasivat etteivät pystyisi enää pitämään siirtomaitaan, belgialaiset yllättäen pakenivat maasta ja jättivät hämmentyneet kongolaiset hallitsemaan itseään ilman minkäänlaista valmistelua.

Itsenäistyminen oli vaikeaa aikaa Kongolle. Belgialaisten jättämää aukkoa hallinnossa ja yhteiskunnassa oli vaikea täyttää nopeasti ja poliittinen järjestelmä oli hyvin levoton. Maa ajautui osaksi kylmän sodan konflikteja ja lopulta valtaan nousi lännen suuri ystävä Mobutu Seseseko. Mobuto oli pahimman luokan kleptokraatti (”varkaiden valta” hallintojärjestelmä on nimetty Mobuton ja hänen lähipiirinsä mukaan) ja hän hallitsi maataan vuosikymmeniä hyvin samaan tapaan kuin Leopold II aikoinaan, joskaan ei ihan yhtä verisesti. Valtion talous ryövättiin Mobuton pankkitilille ja Kongon luonnonvarat uuskolonialismin hengessä lännen yrityksille.

Mobuton aikaa seurasi 1990-2004 kestänyt poliittisen sekasorron ja sisällissodan aika jossa kymmenet kongolaiset osapuolet sotivat vallasta. Konfliktiin sotkeutui käytännössä kaikki alueen valtiot ja useita ylikansallisia yrityksiä. Ajanjakso tunnetaan usein ”Afrikan suurena sotana” tai ”Afrikkalaisena maailmansotana” ja sen aikana kuoli 3-5 miljoonaa ihmistä. Kongo on vasta nyt alkanut hiljalleen toipumaan sodasta, mutta se on edelleen maailman köyhimpiä ja kurjimpia paikkoja. Historioitsijat ovat laskeneet että keskiverto kongolainen on nykyiseltä materiaaliselta elintasoltaan heikommassa asemassa kuin ne jotka elivät alueella 1300-luvulla Kongon kuningaskunnassa. Tällaisen perinnöin kätilönä heille toimi Belgian Leopold II jonka patsaat yhä somistavat Brysselin kaupunkikuvaa.

WordPress theme: Kippis 1.15