Julkaistu alun perin Tiedonantajassa 6/2023
Osa I/III
Ukrainan sota on modernin Euroopan laajin sota sitten toisen maailmansodan. Sota on globaalistikin merkittävä, sillä sen osana on syntynyt vakavin suurvaltojen välinen yhteentörmäys vuosikymmeniin. Suomessa asemoituminen tähän sotaan on ollut pääosin voimakkaasti Venäjän tuomitsevaa ja siihen on heijastettu runsaasti omia kansallisia traumoja.
Tämän vastakohtana on eräiden yhteiskunnan äärilaidan edustajien näkemykset, joiden mukaan Venäjän hyökkäys on sekä oikeutettu että pakollinen. Näiden ääripäiden välissä on Suomen kommunistisen puolueen kaltaisia tahoja, jotka ovat kyenneet pitämään asiassa neutraalin ja analyyttisen näkökannan.
Tämän tekstin on määrä tarjota analyyttinen näkökanta Ukrainan sodaksi kutsutun sotilaallisen konfliktin sisältöön ja syihin. Tämän analyysin johtopäätökset eivät välttämättä miellytä kumpaakaan ääripäätä. Analyysini ei myöskään käsittele asiaa juurikaan moraalisten tai humanististen näkökantojen perspektiivistä, sillä kysymykset oikeasta ja väärästä tekevät asian analyyttisestä käsittelystä hyvin vaikeaa.
Jotta asiasta ei jäisi epäselvyyttä, niin on syytä todeta perusasiat. Käytettävissä olevan luotettavan todistusaineiston valossa on nähtävissä, että Ukrainan sodan näkyvin ja verisin vaihe on seurausta Venäjän poliittisen johdon päätöksestä lähettää Venäjän sotavoimat Ukrainan kansainvälisesti tunnustettujen rajojen ylitse.
Olisi kuitenkin karkea yksinkertaistus päätyä läntiseen johtopäätökseen, jonka mukaan Venäjä toimii ilman logiikkaa tai ettei lännellä ole roolia tilanteen kehittymisessä. Tällainen ajattelu soveltuu osaksi läntistä propagandaa ja siksi sitä laajasti käytetäänkin läntisessä valtamediassa. Se ei kuitenkaan riitä kuvaamaan sitä monimutkaista talous ja suurvaltapoliittista peliä, joka johti Venäjän tekemään siirtoon.
Vastaavasti on tärkeä tähdentää, että ne jotka pyrkivät selittämään sodan syttymisen pelkän länsimaisen toiminnan ja Venäjän siihen reagoimisen avulla huijaavat itseään. Venäjän johdon reaktiot olivat sen omia ja vaikka länsi olikin mukana luomassa niitä taustatekijöitä, jotka vaikuttivat sodan alkamiseen, ei tämä vähennä Venäjän vastuuta.
Selityksiä sotien syttymiselle
Pohtiaksemme sotaa ja syitä sen takana, on meidän tarkasteltava teorioita sotien syistä ja niiden tyypeistä. Osa teorioista soveltuu mielestäni paremmin sotien syiden arvioimiseen kuin toiset, mutta esittelen asiaa useammalta kantilta. Tämä antaa meille paremman pohjan arvioida Ukrainassa käytävien sotien perimmäisiä syitä.
Miksi sotia käydään? Pääsääntöisesti teoriat, jotka käsittelevät asiaa jakaantuvat luonteeltaan biologisiin ja sosiologisiin ryhmiin. Biologiset selitykset jakaantuvat käyttäytymistieteelliseen ja psykologiseen selittämistapaan. Käyttäytymistieteellinen selitystapa etsii syitä ihmisyhteisöjen väliseen sotimiseen eläinten ja varsinkin ihmisapinoiden käyttäytymisestä. Teorian kannattajat osoittavat eläimillä havaittuja taipumuksia osoittaa aggressiota reviiristä, naaraista, ruuasta ja sosiaalisesta dominanssista. Heidän mukaansa ihmiset toimivat samoin ja sota on tämän luontaisen aggression osoittamista. Psykologinen lähestymistavan mukaan puolestaan sotien pohjasyyt löytyvät pelon, turvattomuuden, kilpailunhalun ja turhautumisen kaltaisista mielentiloista.
Kumpikin lähestymistapa selittää sotimisen osaksi ”ihmisluontoa”. Biologinen selitystapa on suosittu niiden keskuudessa, jotka haluavat nähdä sotimisen erottamattomana ja pohjimmiltaan normaalina osana ihmisten toimintaa. Tämä on historian valossa houkutteleva tulkinta, mutta se on myös ongelmallinen. Biologinen ajattelumalli on usein osa oikeistolaista ja nationalistista ajattelua, joka näkee rauhan olevan pohjimmiltaan pelkkä jakso kahden sodan välissä.
Tämä ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua. Eläinten yksilölliset reviirikiista eivät rinnastu suoraan ihmisyhteisöjen toisiaan vastaan käymille sodille, joissa yksilöillä on useimmiten hyvin vähän saavutettavaa.
Myöskään sotien syttymisen selittäminen negatiivisilla tuntemuksilla ei tarjoa mitään merkityksellistä selitystä. Ihmisten tapa reagoida näihin tuntemuksiin on paljolti kiinni heidän sosiaalisesta ympäristöstään ja yksilöllisistä ominaisuuksistaan. Jokainen valtionpäämies ei aloita sotaa siksi, että on turhautunut naapurimaan politiikkaan, vaikka jokunen näin saattaa toimiakin. On lisäksi tehty tutkimuksia, joiden mukaan ihmiset eivät taistele sodissa niinkään aggressiosta, vaan pikemminkin uskollisuudesta ja solidaarisuudesta omaa sukuaan, taistelutovereitaan, johtajiaan, etnistä ryhmäänsä jne. kohtaan. Vastausta yhteiskunnalliseen toimintaan on etsittävä yhteiskunnista ja niiden rakenteesta.
Irakin sodan taloudelliset intressit nousivat esiin erityisesti sen jälkeen, kun Saddam Husseinin hallinto syrjäytettiin ja maa avautui ulkomaisille yrityksille, erityisesti öljyalan yrityksille. Kuva: The Us Nation Archive
Sosiologiset selitykset sotien olemassaololle
Sosiologiset lähestymistavat sotien syihin antavat paremman pohjan sotimiseen.
Maltillinen oikeisto suosii mielellään niin kutsuttua liberaalia selitystä. Sotien syynä on pohjimmiltaan vallan keskittyminen väärälle johtajalle ja autokraattinen yhteiskuntamalli. Heidän mukaansa valtaosa yhteiskunnan ihmisistä haluaa pohjimmiltaan rauhaa, mutta vallan keskittyessä kapeammalle yhteiskunnalliselle eliitille kasvaa todennäköisyys vääränlaiselle johtajalle, joka kykenee käyttäytymään psykologisen teorian kuvailemien synkkien mielihalujen mukaisesti.
Läntinen media on pitkälti selittänyt Ukrainan sotaa juuri tältä pohjalta. Heidän mukaansa Vladimir Putin on yksinvaltias ja siten kaikki syyt sodan syttymiseen löytyvät lopulta hänen mielestään. Tämä selitys voi kertoa, miksi joidenkin yhteiskuntien on helpompi aloittaa sotia kuin toisten. Se ei kuitenkaan varsinaisesti vastaa siihen, miksi nämä sodat syttyvät.
Parhaiten sotien syitä voi tarkastella erilaisten sosialististen teorioiden valossa. Marxilaisen teorian valossa yhteiskunnan taloudelliset rakenteet ovat avain sotien syttymisen ymmärtämiseen.
Orjan omistajat sotivat saadakseen orjia. Feodaaliherrat sotivat saadakseen maata ja kapitalistit sotivat saadakseen itselleen työvoimaa, resursseja, tuotantovälineitä ja markkinoita.
Marxilaisen teorian mukaan taloudellinen ja sitä kautta poliittinen valta on keskittynyt kapitalisteiksi kutsutun harvainvallan käsiin liberaalin teorian kuvaamalla tavalla. Sodat ovat seurausta tämän luokan toiminnasta osana yhteiskuntaamme hallitsevaa talousjärjestelmää.
Kapitalistit itse eivät varsinaisesti välttämättä halua yksilöinä sotia, mutta päätyvät aloittamaan niitä, koska järjestelmän toiminta kannustaa ja jopa pakottaa heidät tähän. Kapitalismissa kapitalistit päättävät sodasta. Työväenluokka, eli proletariaatti, tekee kapitalistisessa yhteiskunnassa työt, joten se hoitaa myös sotaan liittyvän kuolemisen ja tappamisen.
Sotimisesta mahdollisesti saatava hyöty päätyy kuitenkin kapitalistiluokalle. Ainoa poikkeus tähän sääntöön on työväenluokan sotima vallankumouksellinen luokkasota, joka soditaan työväenluokan aloitteesta kapitalisteja vastaan ja joka tähtää työväenluokan vapauttamiseen kapitalistien orjuudesta.
Teoriaa on kritisoitu väittämällä sekä kapitalistien keskinäisten että kapitalistien ja proletariaatin välisten sotien olleen toistaiseksi harvinaisempia, kuin teoria väittää. Kriitikot huomauttavat nationalismin toimineen useammin sotien polttovoimana kuin imperialistien välinen kilpailu tai luokkataistelu.
Nationalismiksi kutsuttu ajatus vaikuttaakin monien sotien taustalla. On sitten kyse siirtomaan asukkaiden pyrkimyksestä itsenäisyyteen tai fasistien harhaisen kansallistunteen lietsomasta valloitussodasta, niin nationalismin voi nähdä toimivan polttovoimana sodalle. Mutta tässä kohtaa nationalismin esiin nostajat mielestäni osittain erehtyvät.
Nationalismi on nimittäin nähtävissä kapitalistisen valtaluokan välineeksi, jota käytetään uskonnon tavoin sotkemaan työväenluokan päämääriä luokkataistelussa. Voi todeta, että vaikka sotia käydäänkin kansallistunteen voimalla, niin tätä voimaa ohjastaa yhteiskuntajärjestelmän huipulla oleva kapitalistinen eliitti ja heidän päämääriensä toteutuminen. Täten sodat, jotka vaikuttavat pohjautuvan nationalismiin ovat todellisuudessa kapitalistien imperialistisen kilpailun välikappaleita tai reaktioita siihen.
Asiaa havainnollistaakseni tarkastelemme tässä välissä kahdeksan yleisintä julkilausuttua syytä sotimiseen. Nämä syyt ovat:
Taloudellinen hyöty Sodan perusteluna on siitä saatava taloudellinen hyöty
Aluevaltaukset
Sodan päämääränä on saada lisää maata hallintaan
Uskonto
Sota käydään uskonnollisista syistä
Nationalimi
Sota käydään osoituksena oman maan olevan vahvan.
Kosto Sota käydään koetun vääryyden oikaisemiseksi
Sisällissota Sota yhteiskunnan sisäisten poliittisten ristiriitojen vuoksi
Vallankumouksellinen sota Sota käydään yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseksi
Puolustuksellinen sota Sota aloitetaan, jotta vältytään pahemmalta sodalta.
Vaikka sotien virallisia julistettuja syitä on monia, on huomattava, että taloudelliset syyt löytyvät melkein kaikkien sotien sisältä. Vallankumouksellinen sota voi olla – muttei aina ole – poikkeus, jos asiaa tarkastellaan tarkemmin. Tämä on helposti ymmärrettävissä.
Proletariaattia ei ole helppo saada sotimaan, jos syyksi kerrottaisiin päämääränä olevan kapitalistisen eliitin rikastuminen tai omaisuuden varjeleminen. Sota on helpompi perustella muilla seikoilla. Tämä kannattaa pitää mielessä tarkasteltaessa virallisesti esitettyjä syitä sotimiselle, on väitteen esittäjä sitten Venäjä tai USA.
Marxilainen teoria käy hyvin yhteen viimeisen sotien syitä käsittelevän teoreettisen näkökannan kanssa. Tämän viimeisen teorian mukaan sodat syttyvät, koska niiden syttyminen on taloudellisesti ja poliittisesti hyödyllistä tietyille yhteiskunnan sisällä oleville ryhmille.
Tähän ryhmään voi laskea esimerkiksi aseteollisuuden, joka haluaa kaupanteko mahdollisuuksia, armeijan, joka haluaa merkitystä ja määrärahoja, poliitikot jotka haluavat suosiota valloitusten kautta, rakennusteollisuuden, joka saa rakennusurakoita ja pankit, jotka rahoittavat sodan osapuolia.
Kapitalistit ovat merkitsevin tällainen erikoisryhmä ja jokainen sota palvelee ainakin tiettyä osaa heidän luokastaan. Nämä ovat teoreettiset lähtökohdat sille, miksi sotia todellisuudessa syttyy.
Sotien määrittely ja rajaaminen on yllättävän vaikeaa
Sotien syntymisen takana olevan teoreettisen pohjan ohella on tärkeää ymmärtää, että yleensä suurien kansainvälisten sotien tarkat syyt on vaikea määritellä aukottomasti.
Historioitsijat kiistelevät edelleen ensimmäisen maailmansodan syistä ja syyllisistä, vaikka tästä sodasta on jo yli vuosisata. Merkittävin syy tälle on, että sodat, varsinkin suurvaltojen väliset suuret sodat ovat yleensä todellisuudessa lukuisia päällekkäisiä ja limittäisiä sotia, jotka eroavat syiden, päämäärien ja sodan osapuolien suhteen.
Esimerkiksi talvisota oli yhtä aikaa Suomen olemassaoloa määrittelevä kansallinen puolustussota ja toisaalta rajoitetut päämäärät omaava suurvaltapoliittinen ennakoiva puolustuksellinen rajasota. Näiden kahden sodan narratiivit ja päämäärät eivät ole samat, vaikka ne käytäisiinkin samassa paikassa saman aikaisesti. Mielestäni on perusteltavissa, että nykyinen Ukrainan sota on itseasiassa seitsemän toisiinsa liittynyttä sotaa. Näissä päällekkäisissä sodissa osapuolten roolit ja päämäärät eivät välttämättä ole samat. Osittain erimielisyydet Ukrainan sodan syistä ja syyllisistä perustuvat siihen, että nämä sodat sotketaan yhteen kertojan mieluisan narratiivin osaksi, vaikka niitä kuuluisi käsitellä osittain toisistaan erillisinä.
Seuraavissa artikkeleissani määrittelen nämä seitsemän päällekkäistä sotaa. Kuitenkin, jotta voisimme ymmärtää käynnissä olevien sotien pohjaa, on tarkasteltava niitä menneitä tapahtumia, jotka vaikuttivat nykytilanteen syntymiseen. Tapahtumien nykyisen vaiheen voidaan katsoa saaneen alkunsa Neuvostoliiton hajoamisesta.
Tapahtumat Moskovan Valkoisen talon edustalla 1991 olivat käännekohta Neuvostoliiton hajoamisessa ja vallan siirtymisessä pois kommunistisesta järjestelmästä. Kuva: Panoramio
Neuvostoliiton loppu ja läntisen imperialismin uusi kulta-aika
Neuvostoliiton hajottua alkoi noin 20 vuotta kestänyt ajanjakso, jonka aikana Yhdysvallat oli maailman valtahegemonian kiistaton valtias. Yhdysvaltojen edistämä ”uusliberalistinen kapitalismi” levittäytyi ympäri maailmaa ilman poliittista tai taloudellista vastavoimaa.
Tämä vahvisti USA:n eliittien imperialistista vaikutusvaltaa kaikkialla maailmassa. USA:n sotilaallinen voima katsottiin perustellusti ylivoimaiseksi kaikkiin muihin maailman maihin nähden. Taloudellisen, poliittisen ja sotilaallisen voimansa avulla USA – monet länsimaat tukenaan – ajoi häikäilemättömästi omaa etuaan palvelevaa politiikkaa. Sen ei tarvinnut ottaa huomioon muiden maiden mielipiteitä tai kansainvälistä oikeutta, sillä mikään valtio tai edes joukko valtioita ei kyennyt sitä haastamaan. Tämä on ajanjakso, joka jäi monille mieleen ”yksinapaisena maailmana”. Aikakausi oli hankalaa ja vaarallista aikaa niille maille, jotka halusivat tehdä USA:sta riippumatonta politiikkaa tai joilla oli hallussaan luonnonvaroja tai strategista sijaintia, jonka USA tahtoi hallintaansa. Tämän joutuivat huomaamaan Irak, Afganistan, Serbia, Kuuba, Venezuela ja monet muut maat.
Aikakausi oli myös traumaattista aikaa monille radikaaleille vasemmistolaisille, jotka joutuivat katsomaan USA:n ja uusliberaalin kapitalismin loputonta voittokulkua.
Venäjä oli merkittävin hajonneen Neuvostoliiton seuraajavaltioista. Se sai säilytettäväkseen entisen Neuvostoliiton ydinaseet, valtaosan pinta-alasta, väestöstä ja virallisesta poliittisesta asemasta.
Kaikesta tästä huolimatta maa oli pelkkä varjo globaalista supervallasta, jonka kanssa se jakoi maa-alueen ja historian, muttei enää talousjärjestelmää tai poliittista ideologiaa. Kapitalistisen järjestelmän asettuminen Venäjälle tuotti valtiolle ja sen kansalaisille tuskaa, jota se ei ollut osannut kuvitellakaan aloittaessaan yhteiskuntamallin muutoksen.
Länsimaiden ja niiden tarjoamien taloudellisten neuvonantajien ohjeiden toteuttamisyritykset johtivat kaaokseen. Valtion bruttokansantuote tipahti yhteen viidesosaan Neuvostoliiton aikaisesta tuhoten useimpien ihmisten elintason täydellisesti. Oligarkit jakoivat kansallisen omaisuuden ja rikolliset varastivat lopun. Läntiset firmat tulivat markkinoille ja syrjäyttivät venäläiset tuotteet, ja Venäjä kykeni ainoastaan raaka-aineiden ja energian vientiin kehitysmaiden tapaan.
Infrastruktuuri ja armeija rapistui. Valtio päätyi käytännössä konkurssiin useampaan otteeseen ja ihmiset menettivät pankeissa olevat säästönsä lukuisia kertoja rahajärjestelmän myllertäessä. Itse asiassa ainoastaan Venäjän byrokraattinen ja vaikeasti lähestyttävä omistusjärjestelmä sekä jatkuva taloudellinen epävarmuus esti läntisiä firmoja täysin ottamasta maan taloutta haltuunsa.
Venäjän oman tuotannon pelasti lopulta talouden täysimääräinen romahdus 90-luvun loppupuolella, minkä aikana venäläisten rahat eivät enää riittäneet kuin venäläisiin tuotteisiin ja monet länsifirmat löivät hanskat tiskiin. Tältä pohjalta Venäjä alkoi rakentaa itseään uudestaan.
Kapitalismin rakentaminen sosialismin raunioille oli vaativa ja monin tavoin ongelmallinen prosessi, joka vaikutti runsaasti maan rakenteiden kehittymiseen.
Venäjän rappio ja uusi nousu.
Rappionsa aikana Venäjä oli kyvytön puuttumaan suurempiin ulkopoliittisiin kysymyksiin. Venäjä ei käytännössä voinut tai varsinaisesti edes halunnut vaikuttaa Euroopan yhdentymiseen.
Länsi hylkäsi Neuvostoliitolle antamansa varsin epämääräiset lupaukset siitä, ettei NATO tulisi laajenemaan itään vedoten siihen, että sopimukset olivat lähinnä suullisia vakuutteluja ja ne oli joka tapauksessa tehty Neuvostoliitolle eikä Venäjälle.
Venäjä joutui myös katsomaan vierestä, kun länsi pilkkoi osiin sen liittolaisen Serbian välittämättä Venäjän vastalauseista. Serbian pilkkominen ja itsenäisen Kosovon luominen lännen toimesta oli jälkikäteen ajateltuna paitsi kansainvälisen oikeuden vastainen niin myös vaarallinen ennakkotapaus. Venäjä myös tulkitsi, että länsi saattaisi olla halukas tilaisuuden tullen tekemään saman Venäjälle.
Venäjällä nousi valtaan 2000-luvun taitteessa tiedustelupalvelu FSB-:ssä kannuksensa ansainnut Putin sekä häntä tukevat oligarkit ja muut tahot. Venäjän tiedustelu- ja turvallisuuselimistä asemansa saaneet ”silovikit” muodostivat oligarkkien rinnalle uuden valtakeskittymän Venäjän johdossa. Tämä valtablokki otti asiakseen Venäjän rauhoittamisen sekä taloudellisen tilanteen vakauttamisen.
Keskusvallan ja kontrollin roolin kasvattaminen yhdessä taloudellisten uudistuksien kanssa johti tilanteen vakiintumiseen. Raaka-aineiden ja varsinkin energian myyminen alkoi tuomaan valtiolle ja sen eliitille vaurautta. Venäjä käytti tätä uutta taloudellista asemaansa oman sisäisen rakenteensa, armeijansa ja 2000-luvun loppupuolta kohti tultaessa poliittisen vaikutusvaltansa uudelleen rakentamiseen.
Ajan kuluessa Venäjä vahvistui riittävästi niin, että se kykeni tulemaan mukaan imperialistiseen peliin muiden merkittävien kapitalististen valtioiden rinnalle sotilaallisesti vahvana ja taloudellisesti keskinkertaisena pelurina. Venäjän valtaeliitti (ja monet kansalaisista) muistivat hyvin, minkälaiseen kaaokseen läntiset ”taloudelliset neuvot” ja yhteistoiminta olivat maan johtaneet.
Venäjä myös karsasti USA:n johtaman läntisen imperialismin asemaa. Naton laajeneminen Baltiaan sivuutti jälleen Venäjän näkökulmasta heidän turvallisuus- ja talouspoliittiset näkökantansa. Venäjä ei enää luottanut länteen esikuvana tai edes kumppanina. Osana venäläisten yhtenäisyyden ja valtion sisäisen vakauden ylläpitoa alkoi valtiojohto korostamaan venäläisiä isänmaallisia ja konservatiivisia arvoja, kuten ortodoksisen kirkon roolia sekä toisen maailmansodan voiton merkitystä.
Ennen kaikkea Venäjää hallitseva taloudellinen eliitti ei aikonut enää tehdä myönnytyksiä lännen vaikutusvallan kasvamiselle alueella, jolla Venäjän poliittinen ja taloudellinen vaikutusvalta oli edelleen merkittävä. Venäläiset imperialistit alkoivat suojelemaan omaa imperiumiaan ja myös laajentamaan sitä mahdollisuuksien mukaan.
Georgian sodan aikana nähtiin laajaa väkivaltaa ja tuhoa. Kuva: Matti&Keti_Wikicommons_CC_BY-SA_4
Suurvaltakonfliktien alku
Ensimakua Venäjän muuttuneesta asenteesta näkyi Venäjän ja Georgian lyhyessä sodassa. Georgian länteen päin suuntautunut johto uskoi nauttivansa lännen ja USA:n suojeluksen mukanaan tuomaa koskemattomuutta. Sisäpoliittisista syistä Georgian johto määräsi joukkojaan ottamaan takaisin haltuunsa alueet, jotka olivat olleet jäätyneen konfliktin tilassa 90-luvulla käydystä sisällissodasta lähtien.
Rauhanturvaajina alueella toimiva Venäjä katsoi tämän lännen pyrkimykseksi muuttaa vallitsevaa tilannetta ja lähetti joukkonsa Georgiaan. Sodan jälkeen se irrotti kiistanalaiset alueet samaan tapaan kuin länsi oli tehnyt Serbian ja Kosovon suhteen kymmenen vuotta aiemmin. Se oli lännelle sekä yllätys, että järkytys. Tämä aloitti marssin kohti nykyistä konfliktia. Länsi ja Venäjä alkoivat kasvavissa määrin ajautumaan vastakkain erinäisissä kysymyksissä, vaikka Georgian sota itsessään jäi kansainvälisiltä vaikutuksiltaan vähäiseksi.
Viimeinen kerta kun Venäjä ja Länsi onnistuivat tekemään turvallisuusneuvostossa merkittävää yhteistyötä oli Libyan sisällissodan aikaan. Venäjä pidättäytyi äänestämästä kun länsi – Ranska etunenänässä – vaati lentokieltoaluetta Libyaan ”suojatakseen siviilejä” Libyan hallituksen joukoilta.
Hyvin pian tämän jälkeen läntiset hävittäjät alkoivat moukaroimaan Libyan panssarivaunuja, jotka jotenkin onnistuivat loukkaamaan lentokieltoa. Lopulta Libyan johtaja Gaddafi joutui kapinallisten kiduttamaksi ja surmaamaksi haavoituttuaan aluksi Ranskan ilmaiskussa. Vaikka tämä tapaus olikin pitkälti Ranskan aikaansaama, katsoi Venäjä tapauksen olleen jälleen yksi kollektiivisen lännen tekemä loukkaus Venäjän poliittista vaikutusvaltaa vastaan.
Tilannetta pahensi se, että Venäjän merkittävin alueellinen liittolainen Lähi-idässä Syyria oli suistunut vastaavanlaiseen sisällissodan tilaan kuin Libya. USA oli aikoinaan julistanut Syyrian osaksi ”pahan akselia”, joihin se laski myös Irakin (ennen kuin miehitti tämän maan) sekä eristämänsä Iranin, Pohjois-Korean ja Kuuban.
Lännen tuki Syyrian kapinallisille olikin ilmeistä ja Venäjä katsoi Assadin hallituksen mahdollisen kaatumisen olevan suoraan uhkaksi omia suurvaltapyrkimyksiään vastaan, sillä Venäjän ainoa laivastotukikohta Välimerellä sijaitsi Syyriassa. Venäjä tuki liittolaistaan lähettämällä sotakalustia ja neuvonantajia merkittävissä määrin. Tämä esti kapinallisia kaatamasta Syyrian hallitusta lännen toivomuksien mukaisesti. Tämä myös laittoi Venäjän ja lännen tukemaan vastakkaisia puolia sisällissodassa.
Vuonna 2014 konflikti tulisi kuitenkin lähemmäksi Eurooppaa. Seuraava osa artikkelia käsittelee sitä, kuinka juuri Ukrainasta tuli taistelutantere ja avaa hieman ensimmäistä kahta sotaa, joita Ukrainassa soditaan.
Jari Karttunen
DSL:n pääsihteeri